Type and press Enter.

Mike Pohjola: 1827


Syyskuun neljännen ja viidennen päivän välisenä yönä vuonna 1827 Turku paloi. Pohjois­maiden suurin kaupun­kipalo poltti kolme neljäsosaa koko kaupun­gista ja noin 11 000 turku­laista menetti kotinsa. Suomen suurin ja sivis­tynein kaupunki oli hetkessä vain tuhkaa. Mutta kuka sytytti roihun ja miksi? Oliko vaikut­timena jonkin­lainen valtapeli vai oliko se sittenkin silkka vahinko?

Mike Pohjola on kirjoit­tanut hurjan hienon histo­rial­lisen romaanin, joka ei sovi vakava­mie­li­sille tai niille, joiden mielestä histo­rialla leikittely on kiellettyä. 1827 liioit­telee, hullut­telee ja ilakoi vähän kaikkien kustan­nuk­sella, osansa saavat niin kaupun­ki­laiset kuin maalaiset, sääty­läiset kuin palve­lus­vä­kikin. Ja entä sitten se Turun palo? Tiedämme, että palo sai alkunsa porvari Hellmanin talosta, ja syylli­seksi epäiltiin talon piikaa. Pohjolan romaa­nissa epäiltyjä on myös muita. Voisiko syyllinen olla ahne kauppa­neuvos, vallan­ku­mouk­sesta haavei­levat yliop­pilaat, saata­nan­pal­vontaan sekaan­tunut arkki­piispa vaimoineen, tsaarin salainen poliisi vai peräti Ruotsin kuningas? Olipa syynä sitten vahinko, henki­lö­koh­taiset pyrki­mykset tai salaliiton piirteitä saava valta­kamp­pailu, loppu­tulos on sama: Turku palaa ja näivettyy, pääkau­punki vaihtuu Helsin­giksi.

Romaanin keskiössä on Elias Hellman, vähän ressukka porvarin poika, joka on rakas­tunut talonsa piikaan Mariaan ja palannut juuri Karjalaan suuntau­tu­neelta runon­ke­ruu­mat­kaltaan takaisin Turkuun. Säkissään hänellä on mukana autent­tinen runon­laulaja ja väinä­möinen Väinö. Kolmikko sekaantuu soppaan, jota ovat hämmen­tä­mässä liuta katalia porva­reita. Jokainen tarinan henkilö on karika­tyy­ri­mainen versio todel­li­suuden vastaa­vasta (ja monella heistä onkin ihan oikeat esiku­vansa), mutta se ei haittaa, sillä tavalla tai toisella liioi­tellut ja vinksah­taneet tyypit ovat kuin kotonaan näin hullun­ku­ri­sessa näytel­mässä. Erityis­kii­toksen saa varsin vahvat naishahmot, joita ei histo­rial­li­sissa romaa­neissa turhan usein näe. Hyvin elävästi kuvatun 1820-luvun histo­rial­lisen miljöön lisäksi kirjassa vieraillaan myös nykyajassa prologin, välinäy­töksen ja epilogin verran, joissa kirjailija Mike Pohjola saa tietää totuuden Turun palosta. Nämä pätkät tarinassa tuntuvat liian irral­li­silta osasilta, joita ilmankin pärjäisi.

1827 voi lukea puhtaasti päättömän hauskana ja suorastaan karne­va­lis­tisena histo­rial­lisena katastro­fi­ro­maanina, mutta se herättää myös ajatuksia histo­rian­kir­joi­tuk­sesta: Miten historiaa voidaan rakentaa ja kuka sitä rakentaa? Millaisen historian haluamme, millaisena sitä meille tarjotaan? Pohjola rakentaa romaa­nissaan yhden­laisen vaihtoehdon, tai oikeastaan monta eri vaihtoehtoa, jotka eivät kai ole sen hullumpia kuin mitkään toisetkaan vaihtoehdot.

1827 pohjautuu Pohjolan käsikir­joit­tamaan hevimusi­kaaliin 1827 – Infernal Musical, jota esitettiin Turussa vuonna 2011.

Muissa blogeissa: Tuijata. Kulttuu­ri­poh­dintoja, Opus eka ja Kaisa Reetta T.

––

Mike Pohjola: 1827
Gummerus 2016, 510 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Olin kuunte­le­massa kirjai­lijan haastat­telua Turun kirja­mes­suilla ja kiinnostuin tästä kirjasta. Arviosi lukeminen vain lisäsi kiinnos­tusta. :)

    1. Olisipa ollut hauska kuulla Pohjolan puhuvan kirjastaan! Tämä oli niin synkeän hauska valopilkku syksyyn. Toivot­ta­vasti pidät, kun kirjan luet.

  2. Tämä meni juuri nyt lukulis­talle ansiostasi, kaipaan nyt hieman kevyempää ja hyvän­tuu­li­sempaa kirjaa kaiken arkikiireen keskelle! Ehkä tämä voisi olla sitä, vasta­paino vakavuu­delle ja syville vesille!

    1. Tässä on myös synkkyyttä ja syvä vesiä (esimer­kiksi palo ja ne kaikki kotinsa menet­tävät ihmiset, ällöt­tävät ja juonit­te­levat sääty­läiset), mutta hulluttelu nostaa kirjan kuitenkin minusta sinne kepeämmän ja hauskemman kirjal­li­suuden puolelle. Piristi ainakin minun syksyäni :)