Type and press Enter.

Voltaire: Candide

Siitä on jo hetki, kun luin Voltairen (1694–1778) Candiden (1759). Luin sen viimeisenä kirjal­li­suus­his­torian tenttiini, sillä se oli kurssille valit­se­mistani kirjoista tuorein, 1700-luvun valis­tusajan tuotos. Kirjal­li­suus­his­torian kurssin ansiosta olen nyt päässyt tutus­tumaan kirjal­li­suuden klassi­koihin aina antiikin Kreikasta keskiaikaan, uuden ajan alkuun ja valis­tukseen asti, mikä on ollut saman­ai­kai­sesti raskasta ja palkit­sevaa. Suunni­tel­missani oli jatkaa vielä eteenpäin kurssin toisen osan myötä, mutta näyttää siltä, etten jatkakaan, sillä haluan nyt keskittyä gradun tekoon ja valmistua. Opinnoistani ei nimittäin puutu enää juuri muuta ja koska gradu on pakol­linen, mutta kirjal­li­suuden opinnot eivät, painaa ensim­mäinen vaaka­ku­pissa enemmän. Mutta eihän sitä koskaan tiedä jos vaikka valmis­tu­miseni jälkeen innos­tuisin täyden­tämään opintojani. Silloin kyllä mielelläni tekisin kirjal­li­suuden opinnot loppuun asti.
Mutta takaisin Voltairen Candideen. Siinä nuori ja hyväus­koinen mies nimeltään Candide joutuu jättämään kotinsa ja lähtemään maail­malle. Pangloss, Candiden saksa­lainen opettaja, on paukut­tanut nuoren miehen päähän yltiö­op­ti­mis­tisen ideolo­giansa siitä, että maail­mamme on paras mahdol­linen maailma, ja Candiden on vaikea ajatella toisin, vaikka hän kohtaa reissuillaan jatkuvia vastoin­käy­misiä, pahoja ihmisiä ja kaiken­laisia kammot­tavia näkyjä. Visiitti Eldoradoon, utopiaan, jossa kaikki on hyvin, ei sekään riitä aukai­semaan Candiden sinisiä silmiä. Romaani päättyykin ironiseen lopetukseen: “Tehkäämme työtä viisas­te­le­matta, sanoi Martin; se on ainoa keino saada elämä siedet­tä­väksi.”
Candide on pureva satiiri optimis­tisen kehity­suskon ajattelua vastaan. Saksa­lainen metafyy­sikko Leibniz uskoi aivan kuten Candiden opettaja Panglosskin, että maail­mamme on paras mahdol­linen maailma; se on valmis sellaisena kuin se nyt on ja kaikki kehitys ja muutos on pahek­sut­tavaa. Voltaire vastusti tällaista ajattelua. Hän uskoi, että maail­masta voidaan tehdä parempi paikka yksin­ker­tai­sesti käyttä­mällä järkeä ja toimi­malla epäkohtia vastaan sen sijaan, että ummis­tai­simme vain silmämme ja luottai­simme sokeasti uskoomme. Sanomansa puolesta Candide onkin yhä hyvin ajankoh­tainen teos ja valitet­ta­vasti se ei taida vanheta koskaan.
Candiden lukee nopeasti, mutta se on silti täynnä painavaa asiaa. Tuon asian kaive­le­minen voi vain olla hidasta, sillä se on piilo­tettu allego­rioiden ja ironisen retoriikan taakse. Voltaire pilailee esimer­kiksi niin uskonnon, teologien, hallinnon, armeijan, filosofien ja filosofien kustan­nuk­sella, ja tekee sen ironian keinoin niin, että koko ajan sanotaan jotain muuta kuin mitä paljas­tetaan. Candide ei minusta kuitenkaan ole mitenkään vaikea tai raskas luettava, mutta se voi vaatia parikin lukukertaa ennen kuin kaikki sen eri puolet ja vivahteet paljas­tuvat. Satiiri on myös vaikea laji, mutta sitäkin palkit­se­vampi kun sitä alkaa ymmärtää.
Voltai­resta ei kenties tullut uutta lempi­kir­jai­li­jaani eikä Candi­desta lempi­kir­jaani, mutta positii­visen puolelle jäätiin. Candide oli lopulta myös suosikkini kaikista neljästä klassi­kosta, jotka minun täytyi kirjal­li­suus­his­torian tenttiä varten lukea.
––
Voltaire: Candide
(Candide, 1759)
Suom. J. A. Hollo
Tammi 1998, 135 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Utelias täällä kyselee, että mitkä nuo muut klassikot olivat? Olen itsekin lukenut Candiden juuri jotain kirj.hist. kurssia varten ja siinä yhtey­dessä oli myös esim. Rabelais’n Pantagruel. Voi aikoja voi tapoja! :D

    1. Sofokleen Kuningas Oidipus, Boccaccion Decamerone (kehys­ker­tomus ja IX päivä, mutta olin hullu ja luin koko kirjan) ja Cervan­tesin Don Quijote. Valit­tavana olisi ollut vielä ainakin Homeroksen Odysseia, Sapfon Iltatähti, häälaulu, Danten Jumalainen näytelmä ja Shakes­pearen Sonetit tai Hamlet, mutta ehkä ymmär­ret­tä­vistä syistä päädyin noihin neljään :D Tai ehkä Decame­ronen tilalle olisi voinut valita jotain muuta…

      Pantagruel vaikuttaa sellai­selta kirjalta, että en mielelläni siihen koskisi :D Kyllä nämä vanhat klassikot tässä vaiheessa riittävät, katsotaan taas parin vuoden päästä!