Type and press Enter.

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Siitä on jo tovi, kun sain luettua loppuun norja­laisen Maja Lunden palkitun teoksen Mehiläisten historia, ja siitä kirjoit­ta­minen tänne on ollut vähän työn ja tuskan takana. Romaani jätti nimittäin aika risti­rii­taiset fiilikset enkä vieläkään ole oikein varma, mitä olen siitä mieltä. Ihan odotuk­sieni mukainen se ei kuitenkaan ollut, sen osaan sanoa.
Mehiläisten historia kattaa pitkän ajanjakson aina vuodesta 1852 kuvit­teel­liseen vuoteen 2098 asti. 1800-luvun puoli­välin Englan­nissa elävä suurperheen isä William on kadot­tanut elämänsä tarkoi­tuksen. Se löytyy uudelleen, kun hän ryhtyy kasvat­tamaan ja tutkimaan mehiläisiä. Vuonna 2007 amerik­ka­lainen mehiläis­tar­haaja George huomaa, ettei hänen työlleen ole jatkajaa. Itse mehiläis­tar­hauskin on vaaka­lau­dalla, sillä mehiläis­kuo­lemien aalto pyyhkii yli maailman. Vuoden 2098 Kiinassa nainen nimeltä Tao kiipeilee hedel­mä­puissa pölyt­tä­mässä niitä käsin, sillä mehiläisiä ei enää ole. Sitten Taon pieni poika katoaa.
Kolmen eri ajassa elävän ihmisen tarinat kietou­tuvat toisiinsa spiraa­li­mai­sesti, mutta valitet­tavan löyhästi. Tuntuu siltä, että tarinan kehyksenä toimivat mehiläiset ovat vain sitomassa eri ihmisiä toisiinsa, niillä ei ole sen suurempaa merki­tystä, vaikka pitäisi olla, ja mehiläiset ovat vain helppo väline, niiden merki­tykseen ei oikeasti paneuduta. Näiltä osin romaani on suuri pettymys.
Mehiläisten historia ei myöskään ole mitenkään yllätyk­sel­linen. Taon pojan katoa­minen vie kyllä hyvin romaania eteenpäin ja kiinnostaa, mutta aika pian lukijalle käy selväksi, mitä on tapah­tunut ja mitä tulee tapah­tumaan. Romaanin kolme eri tarina­linjaa (näkökulmat vaihte­levat luvuittain) olivat minulle sikäli vähän ongel­mal­lisia, että aluksi huomasin odottavani, että pääsen jälleen seuraamaan, mitä Taolle tapahtuu muiden jäädessä epäkiin­nos­ta­vam­miksi, mutta loppua kohden seurasin ennemmin Williamin ja Georgen tarinoiden etene­mistä. Romaani olisi ehkä ollut kiinnos­ta­vampi, jos se oli keskit­tynyt vain yhteen heistä, vaikkei se olisikaan ollut enää sama, mehiläisten historia (vaikka oliko se sitä nytkään?).
Jokin taika romaa­nissa kuitenkin oli, että jaksoin lukea sen loppuun asti. Ehkä se oli alkuun Tao tai ylipäänsä kiinnos­tavat henki­lö­hahmot ja lupaus jostain suurem­masta, joka särkyi vasta lopussa. Erilaisten perheiden ja näiden kohta­loiden kuvaajana Mehiläisten historia myös toimii. Lunde kirjoittaa sujuvasti, tekstiä jota on helppo ahmia, mutta silti vähän etäisesti. Joitain puuttei­takin siinä on, esimer­kiksi dysto­pia­kuvaus olisi kaivannut lisää uskot­ta­vuutta ja lapaluut olivat ärsyt­tä­västi aina solisluut (en tiedä, onko se Lunden vai suomen­tajan moka).
Harmi, ettei Mehiläisten historia lunas­tanut odotuk­siani. Merkit­tä­västä aiheesta olisi ollut aineksia vaikka ja mihin.
Muissa blogeissa: Mitä luimme kerran ja Lumiomena.
––
Maja Lunde: Mehiläisten historia
(Bienes historie, 2015)
Suom. Katriina Huttunen
Tammi 2016, 431 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Kommentoin tänään juuri Katjalle, että itselläni tämä on työpaikan pukukaa­pissa odotta­massa, että vienkö kotiin luetta­vaksi vai palau­tanko suosista. En ole tainnut törmätä vielä yhteenkään kirjaa kehuvaan arvioon, mikä latistaa. Toisaalta olen itse odottanut tätä… No, mutta jään pohtimaan. Voihan sitä lukea vähän matkaa ja jättää keskenkin. Tai ehkä minä olen sitten se, joka tästä pitää? :D

    1. Minäkään en ole vielä lukenut kovinkaan kehuvia kommentteja, mutta eihän sitä tiedä vaikka sinä pitäisit tästä ainakin enemmän kuin muut kirjan jo lukeneet! Eipä ainakaan yhtäkkiä tule mieleen kirjaa, josta kaikilla olisi vaikut­tanut olevan sama tai edes saman­suun­tainen mielipide :D

  2. Minulla ei ole suuria odotuksia kirjan suhteen, itse asiassa tämä oli mennyt täysin ohi syksyn kirjoista. Ajattelin kuitenkin kokeilla miltä alku tuntuu, kun kerran posti­luu­kusta kolahti… Sitten kun tulee sopiva hetki. :)

    1. Eihän sitä tiedä ennen kuin kokeilee. Muiden mieli­pi­teisiin on melkein asiassa kuin asiassa vaikea nojata, jopa kirja-asioissa!

  3. Ihan samat aatokset, pikkaisen olen pettynyt luettuani tämän. Kaunis kansi lupasi kai liikaa.

    Ja tuokin kun sanot, että ensin kiinnostuit jostain henki­löstä, sitten taas toisesta, se tapahtui minul­lekin. Minulle taisi vain käydä toisin päin, taisin ensin pitää Taon tarinaa jotenkin liikaa erilaisena, se ei kiinnos­tanut niin paljon kuin Williamin ja Georgen.

    1. Tässä on kieltä­mättä tosi kaunis kansi, joten harmi, ettei sisältö sitten vastannut sitä. Odotin, että mehiläiset olisivat liittyneet tarinoihin oleel­li­semmin, mutta tuntuu, että ne olivat lopulta vain sivuo­sassa. Noh, välillä tulee huteja, ei voi mitään!