Type and press Enter.

Alice Munro: Kallis elämä


Olen vähitellen eli viime vuodesta lähtien alkanut lukea Alice Munron novelleja. Olen pitänyt niistä kaikista, etenkin kokoel­masta Liian paljon onnea. Yksi tämän vuoden tavoit­teistani on ollut lukea enemmän novelleja, joten seuraavaan vapaaseen Alice Munron teokseen oli helppo tarttua.
Kallis elämä sisältää neljä­toista novellia, joista neljä viimeistä on elämä­ker­ral­lisia tekstejä, asioita, jotka Munron sanoin ovat hänen ensim­mäiset ja viimeiset, kaikkein tärkeimmät, asiat joita hänellä on elämästään sanot­tavana. On jotenkin ihanaa, että juuri noissa teksteissä Munro palaa lapsuu­tensa maisemiin, perheensä pariin. Ympyrä sulkeutuu. Kallis elämä onkin toden­nä­köi­sesti Munron viimei­seksi jäävä teos.
Kalliin elämän novellien yhdistävä tekijä on muutos, joka kääntää elämän suunnan. Muutos ei välttä­mättä ole suuri ja radikaali, se voi olla pelkkä vahin­kokin, sattuma. Olipa muutoksen aiheuttaja kuolema, matka tai silkka itsekkyys, se vaikuttaa aina jollakin tavalla tulevaan.
Munron novellit eivät koskaan, ainakaan tähänas­tisen tietä­mykseni perus­teella, ole kovinkaan iloisia ja kepeitä. Tämänkin kokoelman novellit ovat varsin melan­ko­lisia, osa jopa sydän­tä­sär­keviä, jokin tumma pilvi vaanii aina niiden taustalla. Munron käsit­te­lemät asiat ovat myös hyvin arkisia, näitä asioita voi sattua ja sattuu meille kaikille. Tätä korostaa vielä Munron varsin toteava kerron­ta­tyyli. Arkisuus ei kuitenkaan ole Munron kohdalla synonyymi tylsyy­delle, vaan se tuo kummalla tavalla lohtua. Ehkä se johtuu samas­tut­ta­vuuden tunteesta.
Suosik­kejani novel­leista ovat esimer­kiksi Amundsen, jossa nainen matkustaa opetta­jaksi tuber­ku­loo­si­pa­ran­tolaan ja joutuu pettymään, Sorakuoppa, jossa muistellaan lapsuuden trage­diaan johta­neita syitä, ja Järvi näköetäi­syy­dellä, riipaiseva kuvaus siitä, kun muisti katoaa. Kalliissa elämässä on monen­laista katsojaa ja kokijaa, pidin vaihte­lusta novellien välillä. Munro osaa vaivat­to­masti kirjoittaa niin miehen kuin naisen, niin lapsen kuin vanhuk­senkin näkökul­masta.
Seuraava Munro-suositus? Tämä ja Liian paljon onnea -kokelman lisäksi olen lukenut Kerjä­läis­tytön ja Sanan­saat­tajan. Novel­li­ham­masta alkoi Munron myötä taas kovasti kolottaa.
––
Alice Munro: Kallis elämä
(Dear Life, 2012)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2013, 319 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Munro on kyllä ihana. Minulla odottaa muutama kirja omassa hyllyssä lukuvuo­roaan, olen niitä hieman säästellyt hetkeen kun kaipaan takuu­varmaa, laadu­kasta luettavaa. Tätä en ole vielä lukenut, mutta onneksi Munro on ollut sen verran tuottelias, ettei nämä heti kesken pääse loppumaan!

    1. Onneksi Munroja vielä riittää, suomen­ta­mat­to­miakin sitten käännet­tyjen jälkeen :) Ovat minul­lekin muodos­tuneet luotto­kir­joiksi, tietää aina saavansa jotain hyvää!

  2. En ole vielä lukenut kaikkia Munroja — onneksi! — , mutta tekisi nyt jo mieli lukea uudelleen jo luettuja, tämäkin. Minusta Munron omaan elämään perus­tuvat novellit olivat kiinnos­tavia. Ja oikeassa olet, eivät nämä kovin iloisia tuppaa olemaan.

    1. Munron novel­leissa on niin monia kerroksia ja ulottu­vuuksia, että ne varmasti kestävät useamman lukukerran ja aina löytää jotain uutta :) Ja onneksi Munron kirjoja vielä riittää!

  3. Ostin juuri Turun messuilta Munron Sanan­saat­tajan. Liian paljon onnea ja Kerjä­läis­tyttö olivat niin hyviä, että tekee mieli jatkaa.

    1. Sanan­saattaja ei ollut minusta ihan parasta Munroa tähän mennessä, mutta hyvä sekin – kuten varmasti kaikki Munron kirjat!