Type and press Enter.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Yksiä tämän vuoden kirjal­lisia tavoit­teitani on lukea mahdol­li­simman paljon Kazuo Ishiguroa, sillä kiinnostuin hänestä suuresti luettuani viime joulu­kuussa romaanin Ole luonani aina. En vielä tiedä, mikä on tuo “mahdol­li­simman paljon”, mutta nyt olen lukenut ainakin kaksi teosta lisää ja kolmaskin on hollilla.
Pitkän päivän iltaa ei ole suotta kehuttu. Näennäisen pieni, mutta viisas teos ikään­tyvän hovimestari Stevensin lomamat­kasta ja mennei­syyden muiste­luista tekee vaiku­tuksen. On vuosi 1956 ja Darlington Hallia on tullut isännöimään amerik­ka­lainen liikemies. Hovimestari Stevens ikään kuin kuuluu kauppaan, onhan hän palvellut talossa jo vuosia. Maailma on kuitenkin eri kuin ennen, aika on jo ajanut ohi suurista palve­lus­kun­nista, oikeastaan jo hovimes­ta­reis­takin. Isännän lähtiessä Yhdys­val­toihin hän kehottaa Steven­siäkin vähän rentou­tumaan, lähtemään vaikka lomamat­kalle. Vähän vasta­ha­koi­sesti Stevens suostuu, voisihan hän samalla käydä terveh­ti­mässä kartanon entistä talou­den­hoi­tajaa, neiti Kentonia, ja nähdä uusia maisemia. Matkasta muodostuu lopulta rikas katsaus Ison-Britannian, sen politiikan ja ennen kaikkea luokkayh­teis­kunnan muutoksiin.
Pitkän päivän ilta on haikea ja melan­ko­linen, ehdot­toman tunnel­mal­linen kirja. Tunnel­mal­lisuus sopiikin hyvin tämän kirjan henkeen, arvok­kaaseen herra Stevensiin ja verkkaiseen tahtiin edistyvään matkaan ja muisteluun. Vaikken myöhemmin tulisikaan muistamaan mitä tässä tarinassa tapahtui, tulen varmasti muistamaan sen tunnelman. Niin on muuten myös Ole luonani aina -romaanin suhteen, kaikista vahviten muistan siinä vallinneen hidas­tem­poi­suuden ja alaku­loi­suuden. Yösoittoja taas ei jättänyt mitään erityistä muisti­jälkeä johtuen kenties novel­li­muo­dosta. Mutta silti jo kahden romaanin perus­teella voisi sanoa, että tunnel­man­luojana Ishiguro on erityisen vahva.
Herra Stevens on työlleen omistau­tunut, oman arvonsa tunteva mies, joka määrittyy ennen kaikkea ammat­tinsa kautta. Mikään muu ei ole yhtä tärkeää kuin tehdä työnsä hyvin. Lukija saakin moneen otteeseen kuulla Stevensin luentoja siitä, millainen on suuri, arvokas hovimestari, ja miten asiat tulee tehdä oikeaop­pi­sesti. Stevensin jäykkyys ja korrektius huvit­tavat, mutta on miehessä muutakin, lämpöä ja inhimil­li­syyttä, vaikkei hän niitä itse paljas­takaan. Ikään­tyvää hovimes­taria käy ehkä vähän säälik­sikin, sillä hän ei ehkä aina toiminut omaksi parhaakseen ja hänen tuntuu olevan vaikea sopeutua niin suuresti muuttu­neeseen maailmaan.
Pitkän päivän ilta oli minulle kannesta kanteen hyvin nautin­nol­linen kirja. Sen äärellä voi vain olla ja rauhoittua, ei ole kiire minnekään, ei edes viimei­selle sivulle. Vanhan miehen roadtrip pitkin Isoa-Britanniaa ja monologi ajasta, jolloin kaikki oli paljon paremmin, voi kuulostaa tylsältä, mutta sitä se ei oikeasti ole. Eikä tarinassa tapahdu paljon ja tapahtuu silti, kokonainen muutos ajassa ja yksilössä.
––
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
(The Remains of the Day, 1989)
Suom. Helene Bützow
Tammi 1990, 283 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Minulla on aivan saman­lainen kokemus Ishigu­rosta kuin sinulla. Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta tekevät vaiku­tuksen tunnel­mallaan, novel­li­ko­koelma Yösoittoja ei niinkään. Me orvot on myös hieno.

    1. Yösoittoja on vähän vaisumpi kuin nuo kaksi muuta, vaikka kelpo kokoelma onkin. Luen seuraa­vaksi varmaan The Buried Giantin / Haudatun jätti­läisen (en edes vielä tiedä, kummalla kielellä), mutta myös Me orvot kiinnostaa!

  2. Hih, bloggauksesi alku kuulostaa siltä kuin se olisi omasta kynästäni — tai näppäi­mis­töstäni. En tosin itse ole tehnyt Ishiguron suhteen aivan yhtä pontevaa suunni­telmaa. Ole luonani aina -kirjan luin muutama vuosi sitten ja se vangitsi minut aivan täysin. Siitä asti olen halunnut lukea lisää Ishiguroa. Tänä keväänä ja kesänä vihdoin tartuin tuumasta toimeen. Silmissä siintävät vuoret oli ehkä hieman mitään­sa­no­maton lukuko­kemus, mutta Pitkän päivän ilta aivan upea, vaikka en siitä aivan yhtä paljon tykännyt kuin Ole luonani aina -teoksesta. Tunnel­mal­lista matkaa sinulle Ishiguron parissa! :)

    1. Oi kiitos, samoin sinulle! Tulen tälle vuodelle lukemaan ainakin The Buried Giantin / Haudatun jätti­läisen jos en enempää ehdi. Mutta Ishiguro-projekti jatkuu siihen asti, että olen lukenut kaikki hänen kirjansa :)

      Minä en osaa sanoa kummasta pidin enemmän, tästä vai Ole luonani ainasta. Tunnel­maltaan yhtä vahvat, mutta tarinoiltaan ja maail­moiltaan niin erilaiset. Hienoja kirjoja molemmat!

  3. Minäkin olen ihastunut Ishiguron kahteen kirjaan kovasti ja pitäisi ehdot­to­masti lukea lisää. Ja kirjoitat tästä hyvin, samoja ajatuksia paljon minul­lakin tästä. Pieni suuri kirja <3

    1. Niinpä <3 Ishiguro osaa luoda niin hienoja tunnelmia, tekee jo mieli lisää!