Type and press Enter.

Giovanni Boccaccio: Decamerone


Joku ehkä vielä muistaa, että kerroin Sofokleen Kuningas Oidipusta käsit­te­levän postaukseni yhtey­dessä lukevani lähiai­koina pari vanhaa klassikkoa kirjal­li­suu­den­his­torian kurssille. Lähiajat on vähän häilyvä käsite, sillä vasta nyt vuorossa on toinen tuolle kurssille luetta­vista kirjoista. Ne kaksi muuta, Cervan­tesin Don Quijote ja Voltairen Candide, odotte­levat vielä vuoroaan. En ehtinytkään keväällä tenttiä kyseistä kurssia, mutta teen sen elokuun lopulla, joten ne ainakin ovat tulossa lähiai­koina. Ehkä. Toivon kyllä vihdoinkin tekeväni sen tentin, niin monta kertaa olen sitä lykännyt!
Giovanni Boccaccion (1313–1375) Decamerone lienee monelle tuttu teos, vaikka en tiedä onko kovin moni jaksanut lukea sitä koskaan kannesta kanteen. Minunkin olisi pitänyt lukea siitä vain kehys­ker­tomus ja yhdeksäs päivä, mutta kun kerran koko kirja oli käsissäni, päätin jossain mielen­häi­riössä lukea sen kokonaan. Hei, nehän ovat novelleja, nehän lukee nopeasti! Joo ei.
Decamerone alkaa siitä, kun vuonna 1348 kymmenen nuorta firenze­läistä, seitsemän naista ja kolme miestä, päättävät lähteä maaseu­dulle pakoon Firenzeä riivaavaa ruttoa. Maaseu­dulla kierrel­lessään he päättävät viihdyttää toisiaan kerto­malla kahden viikon ajan kymmenen tarinaa päivässä. Pari vapaa­päi­vääkin täytyy viettää, joten matkan aikana kerrottuja tarinoita kertyy yhteensä sata. Tästä kirjan nimi, Decamerone.
Luulta­vasti vuosien 1350–1353 aikana kirjoi­tettu Decamerone on novellin, ennen kaikkea juoni­no­vellin, esi-isä. Boccaccio kehitti juoni­no­vellin perus­kaavan (juonel­linen tarina, selkeästi erottuva käänne­kohta, suljettu loppu), jota on käytetty Decame­ro­nesta lähtien. Boccaccio myös hylkäsi vertaus­ku­val­li­suuden ja vakiin­nutti suora­sa­naisen kerronnan italian­kie­liseen kirjal­li­suuteen. Hänen tarkoi­tuk­senaan olikin jälji­tellä elämää sellaisena kuin ihmiset sen kokevat. Tässä näen syyn siihen, miksi Decame­ronea edelleen pidetään arvossa. Novel­leista suurin osa ammentaa antiikin tarinoista, kansan­ta­ri­noista tai tosita­pah­tu­mista eli ne eivät suinkaan ole täysin Boccaccion omaa mieli­ku­vi­tuksen tuotetta. Ne ovat myös jatkaneet kulkuaan ajassa eteenpäin, sillä monet Boccaccion jälkeiset kirjai­lijat, kuten vaikkapa Shakes­peare, ovat jälji­telleet niitä.
Decamerone vaikuttaa alkuun varsin kivalta tapauk­selta. Novellit ovat todel­lakin hyvin juonel­lisia ja Ilmari Lahden ja Vilho Hokkasen suomennos mukavan sujuvaa luettavaa. Lähtö­kohdat olivat siis hyvät ja ehkä siksi ajatte­linkin varsin optimis­ti­sesti lukevani koko kirjan, koska eihän siihen kauaa mene. No, meni neljä kuukautta. Jos minulla ei olisi alkanut olla jo vähän kiire päästä siihen yhdek­sänteen päivään asti, olisin voinut lukea kirjan loppuun tahtiin yksi Decame­ronen päivä per vuosi. Novellit ovat nimittäin hyvin saman­kal­taisia keskenään, mikä kävi todella puudut­ta­vaksi jopa neljän kuukauden aikana. Niiden aiheissa on näennäistä vaihtelua, sillä kehys­ker­to­muksen nuoret valit­sevat jokai­selle päivälle joukostaan kunin­gat­taren tai kuninkaan, joka saa päättää päivän kerto­musten aiheen, mutta silti samat jutut toistuvat pitkälti päivästä ja kerto­muk­sesta toiseen. Myös kehys­ker­to­muksen seurueen päivät ovat kaikki lähes täysin ident­tisiä: kävely­retkiä, syömistä, kerto­muksia, uuden kuningattaren/kuninkaan valinta, tanssia ja laulua.
Puudut­ta­vuutta vain lisää se, että novellien henki­lö­hahmot ovat kuin samasta puusta veistettyjä: pettäviä aviomiehiä, pettäviä vaimoja, rakas­tu­neita ja kotoaan karkaavia tyttäriä, uljaita ritareita, ahneita munkkeja, irstaita pappeja ja niin edelleen. Etenkin jälkim­mäisten olemusta selittää Boccaccion uskontoon ja pappien yhteis­kun­nal­liseen asemaan kohdistama kritiikki, mutta kun jokainen vastaan­tuleva uskonmies on irstas ja ahne, alkaahan se vähän nyppiä. Novellien naiset taas on kuvattu vähän häirit­se­vällä tavalla, vaikka toki ymmärrän, että maailma oli hieman erilainen 1300-luvulla. He ovat aikaansa nähden varsin uskaliaita, kekse­liäitä ja ennen kaikkea seksu­aa­li­sesti haluk­kaita, mikä oli varmaan silloi­sille lukijoille shokee­raavaa, mutta samalla täysin miesten alistamia. Kirjassa on monta kerto­musta, joissa naiset antau­tuvat miehille jostain velvol­li­suu­den­tun­nosta tai joissa heitä pahoin­pi­dellään, jopa raiskataan. Kyllä, eri aika, eri maailma, mutta eivät nuo asiat tehneet lukemi­sesta yhtään sen mukavampaa. Novellien rohkeuden ja eroot­ti­suuden (lemmen­seik­kailuja todel­lakin riittää, mikä kertoo hyvin siitä, mistä ihmiset ovat aina olleet kiinnos­tu­neita) takia kirja on ollut aikanaan pahek­suttu, jopa sensu­roitu. Nykypäivän lukijaa kerto­musten eroot­tisuus lähinnä huvittaa jos väsymyk­seltään jaksaa edes nauraa.
Decamerone oli siis kaukana lukue­lä­myk­sestä. Juonien, teemojen, aiheiden, henki­lö­hah­mojen ja kehys­ker­to­muksen tapah­tumien toisteisuus alkaa hyvin pian tuntua puudut­ta­valta ja omakin olo ontolta. Nyt ymmärrän, miksi kurssin vaati­muk­se­nakin on vain kehys­ker­tomus ja yhdeksäs päivä, sillä hulluahan se olisi lukea koko kirja. Eipä tästä voi siis syyttää kuin itseään. En myöskään usko, että Decame­ronen kannesta kanteen lukemi­sella kannattaa edes kehus­kella.
Muissa blogeissa, yhtä ihastu­neina: Morren maailma ja 100 kirjaa.
––
Giovanni Boccaccio: Decamerone
(Decamerone, n. 1350–1353)
Suom. Ilmari Lahti & Vilho Hokkanen
Tammi 1999, 589 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.