Type and press Enter.

Enni Mustonen: Paimen­tyttö


Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua Enni Mustosen kehuttuun Syrjäs­tä­kat­sojan tarinoita -sarjaan. Se onkin edennyt vauhdik­kaasti jo neljänteen osaan asti, ja luonnol­li­sesti aloitin ensim­mäi­sestä, Paimen­ty­töstä.
Syrjäs­tä­kat­sojan tarinoita -sarjassa seurataan sipoo­laisen Ida Eriks­sonin kasvua nuoresta suoma­laisten kulttuu­ri­su­kujen talouksia hoita­vasta piika­ty­töstä itsel­li­seksi naiseksi. Kolme­tois­ta­vuo­tiaan Idan tarina alkaa varsin surul­li­sissa merkeissä, sillä hänen jo pitkään sairas­tellut äitinsä kuolee. Idalla ei ole muita läheisiä, joten hänet pestataan lopulta lähet­ty­villä sijait­sevaan kartanoon karja­piiaksi, jossa on toisaalta ihan hyvät oltavat, toisaalta ei. Sitten erään onnet­to­muuden onnek­kaana seurauksena hän ajautuu lopulta sisäpiiaksi Koivu­niemeen, Sakari Topeliuksen viimei­seksi jääneeseen kotiin – kenties yhteen parhaim­mista paikoista, joihin hänen­lai­sensa tyttö vain voi päästä. Koivu­nie­messä Ida oppii kunnon piiaksi, kokee ja näkee kaiken­laista. Millainen hänen tulevai­suu­tensa lienee, kun hän joutuu taas lähtemään?
Odotin Paimen­tytön olevan mukavan leppoisaa ja viihteel­listä histo­rial­lista fiktiota, sellaista täydel­listä kesälu­ke­mista. No, olin jo toisen kerran peräjälkeen väärässä. Odotin nimittäin vähän samaa viimeksi lukemaltani Patrick deWittin Aliho­vi­mestari Minorilta, mutta sekin osoit­tautui petty­myk­seksi. Ärsyt­tävää! Ehkei kesä ja kiireet olekaan minulle mitään kevyemmän kirjal­li­suuden aikaa, ehkä tarvit­senkin silloin jotain älykkäämpää ja syväl­li­sempää. Näin voisi ainakin päätellä, sillä luin tämän Paimen­tytön jälkeen erään suosik­ki­kir­jai­lijani teoksen, joka haastaa ajatte­lemaan ja kuvit­te­lemaan, ja se oli mahtava.
Aloitetaan Paimen­tytön hyvistä puolista. Kaikkein eniten pidin miljööstä, jonka varaan Mustonen Idan tarinaa pitkälti rakentaa. 1800-luvun lopun maaseu­tuelämä pienen piian näkökul­masta avautuu hyvin, samoin säätyero. Jälkim­mäiseen liittyy myös kieli­ky­symys, vaikkei se tarinassa kovin suurta sijaa saakaan – mitäpä se pientä piika­tyttöä kiinnos­taisi. Myös tarinassa vilah­te­levat Suomen kulttuu­ri­his­torian merkit­tävät henkilöt on kuvattu kiinnos­ta­vasti. Merkki­hen­ki­löitä onkin luvassa lisää sarjan seuraa­vissa osissa. Kirja on myös toisaalta mukavan kepeä ja viihteel­linen, mutta toisaalta on sitä vähän liikaakin, mistä päästään sopivasti siihen, mistä en siinä pitänyt.
Paimen­tytön kerronta on ihan hirveän yksin­ker­taista, suorastaan raivos­tut­tavan yksin­ker­taista. Tuli ihan jokin nuorten­kirja mieleen. Tarina liikuu eteenpäin hyvin nopeasti, mitään tapah­tu­nutta asiaa ei jäädä pures­ke­lemaan edes hetkeksi, vaan kaikki vain vyöryy eteenpäin ennen kuin ehtii edes tajuta mitä tapahtui. Myös dialogi on runsasta. Anteeksi, mutta tuntuu siltä, että kirja olisi kirjoi­tettu vähän yksin­ker­tai­sille ihmisille, jotka eivät jaksa vaivata päätään vähänkään monimut­kai­sem­milla asioilla. Viihdettä voi kirjoittaa muillakin tavoin. Lukijan oletettua yksin­ker­tai­suutta korostaa vieläpä ruotsin­kie­listen repliikkien muka vaivih­kainen kääntä­minen suomeksi ujutta­malla ne Idan kerrontaan, kuten vaikkapa tässä esimer­kissä:
– Ja, lilla Ida, jag har skrivit den, när jag var sexton, alltså i din ålder, Profes­sorin matala ääni kuului äkkiä portaiden juurelta.
Hänellä oli yllään merkil­linen pitkä takki ja ne housut, jotka olin pelas­tanut Eva-rouvan raivolta. Professori oli tosiaan kirjoit­tanut itse kuusi­tois­ta­vuo­tiaana nuo säkeet. Niissä ennus­tettiin, että onnel­liset ihmiset kulki­sivat portaita vielä sadankin vuoden päästä, kun elettäisiin jo vuotta 1934.
Tai tässä:
– Han har blivit så liten och gammal, Mimmi-neiti huokasi, kun menimme rantaan pesemään kädet ja näimme Profes­sorin kyyhöt­tävän veneen­ko­kassa kauempana kaisli­kossa. Totta se oli, että profes­so­rista oli tullut kovin vanha ja kumarainen.
Oikeastaan jokainen kirjan kohta, jossa puhutaan ruotsia, olisi käynyt esimer­kistä. Uskon, että jokainen osaa ruotsin kieltä sen verran, että ymmärtää, mitä esimer­kiksi noissa lainaa­missani kohdissa sanotaan. Minäkin olen ruotsissa huono, en ole suorit­tanut siitä edes lukion oppimäärää (eikä yliopis­tojen pilipa­li­vir­ka­mies­ruotsi tuo kieli­taitoon mitään ekstraa), mutta ymmärsin silti. Jos tekstissä olisikin jokin vaikeampi sana, niin sen kääntä­misen tai muutoin asiayh­tey­dessä esiin tuomisen ymmär­täisin paremmin, mutta kun lähes­tulkoon joka ikinen ruotsin­kie­linen kohta on käännetty, alkaa vähem­mäs­täkin ärsyyntyä.
Tarinan henki­lö­hahmot ovat myös onnet­toman ohuita, ennen kaikkea itse Ida. Hahmo ei kehity mihinkään ja on ärsyt­tävän kiltti, oppivainen, ahkera, totte­le­vainen, ties mitä, kuin piian täydel­linen perikuva. Hänessä ei ole mitään särmää, ei mitään henkeä. En tiedä, kasvaako Ida tästä mihinkään seuraa­vissa sarjan osissa, toivot­ta­vasti.
Syrjäs­tä­kat­sojan tarinoita -sarjan avaus oli siis melko iso pettymys. Kiinnos­tavan miljöön (ja isoteks­tisen painoksen, jota luki nopeasti) ansiosta jatkoin kuitenkin kitku­tella kirjan loppuun asti, mutta en tiedä, jaksanko enää palata sarjan pariin. Toisaalta kiinnos­taisi, sillä Lapsen­piiassa Ida on Sibeliuksen perheen palve­luk­sessa, mutta jos kerronta on yhtä yksin­ker­taista ja apaat­tista myös jatkossa… No, saa nähdä.
––
Enni Mustonen: Paimen­tyttö
(Syrjäs­tä­kat­sojan tarinoita, #1)
Otava 2015, 606 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Haha, ihanaa etten ole ihan yksin, täysin samat jutut tosiaan ärsytti, ja paikoin jopa raivos­tutti, minuakin. Siinä vaiheessa kun tulee olo että minua pidetään lukijana ihan tampiona, ei hirveästi enää mikään pysty lukuko­ke­musta pelas­tamaan.

    Ja silti nämä vaan tuntuu hurjasti keräävän kehuja ja kiitosta, en ihan täysin ymmärrä! Tekisi mieli lukea se seuraa­vakin, jos se taika sieltä löytyisi, mutta taidan minäkin tarvita aika pitkän ajan ennenkuin siihen tartun, ettei etukä­tei­sär­sytys sitten ainakaa pelkästään sitä pilaisi. :D

    1. Mua ihan nauratti, että miten olen niin samaa mieltä kanssasi tästä kirjasta :D Eniten risoi juuri tuo yksin­ker­tainen, jankkaava kerronta. Ihan kuin lukija ei ymmär­täisi vaikka kerrot­taisiin vähän aukkoi­semmin tai muuten monimut­kai­semmin.

      Joo, minäkään en ihan heti ole toista osaa lukemassa. Teemat ja aiheet ovat tässä sarjassa tosi mielen­kiin­toisia, joten sikäli kiinnos­taisi, mutta saa nyt nähdä.

  2. Enni Mustosen tunnus­merk­keihin kuuluu tietyn­lainen keveys ja helppo­lu­kuisuus. Hän tarjoilee histo­rial­lista kirjal­li­suutta ns. “kaikille sopivassa” paketissa. Minusta se on hyvä asia, nämä sopivat tiettyyn lukufii­likseen. En kyllä ole kokenut, että hänen kirjansa olisi kirjoi­tettu “tampioille”. Haasta­vam­mista histo­rial­li­sista romaa­neista pitävän kannattaa kokeilla esim. Leena Landerin teoksia.

    1. Keveyttä ja keveää kerrontaa osasin odottaakin, mutta en ihan näin yksin­ker­taista. Eli en sitten tiedä toteu­tuuko tuo kaikille sopivassa paketissa kovin hyvin tai sitten olen vain se pieni vähem­mistö. Veikkaan jälkim­mäistä. Kirja­blo­geis­sakin Musto­sesta on taidettu enimmäkseen pitää.

  3. Tässä taitaa taas olla merkkejä “kulttuu­ri­kuplasta” — voin vakuuttaa kirjas­to­laisena, että moni Mustosen perus­lukija eli yli 60-vuotias kansa­koulun käynyt ihminen ei osaa sanaakaan ruotsia. Monen­laiset ihmiset näistä kyllä tuntuu pitävän, nuoresta vanhukseen ja koulu­tus­ta­sosta riippu­matta, ihan on ihmetyt­tänyt…

    1. Taas, kääk! Törmäätkö kulttuu­ri­kupliin useinkin?

      No, minun kuplani on aika pieni, sillä olen myös todella huono ruotsissa. Siksi ihmet­te­linkin, ihan omaan heikkoon kieli­tai­tooni verraten, että eikö lukija ymmär­täisi edes kirjassa esiin­tyviä yksin­ker­taisia ruotsin­kie­lisiä lauseita ilman vaivih­kaista suomen­ta­mista, koska JOPA minä ne ymmärsin. Mutta ehkäpä sitten ei, ja olen vain minä minä minä :)

      Suomen­ta­mista enemmän minua ärsytti kuitenkin se miten se oli toteu­tettu.

  4. Minusta tämä sarja oli Mustosen sarjoista paras. En kyllä ole montaa lukenut. Kyllä nämä ihastut­tivat ja pidin varsinkin tästä kirjasta.

    1. Minäkin olen kuullut tästä sarjasta eniten kehuja ja siksi päätin aloittaa Mustoseen tutus­tu­misen juuri tästä. Mutta enpä tiedä jatkanko :D