Type and press Enter.

Emily St. John Mandel: Station Eleven


Parikym­mentä vuotta sitten maailman yli pyyhkäisi Georgia flu, tappava influens­sa­virus, joka surmasi arviolta 99 prosenttia maapallon väestöstä. Ne jotka selviy­tyivät, asuvat nyt kuka missäkin, yksin tai yhdessä, syrjä­seu­duilla tai uudestaan perus­te­tuissa yhdys­kun­nissa. Jotkut vaeltavat paikasta toiseen, kaupus­te­li­joina tai vaikkapa näytte­li­jä­seu­rueena. Travelling Symphony on yksi jälkim­mäi­sistä. Seurue koostuu näytte­li­jöistä ja muusi­koista, jotka kiertävät jossain päin Pohjois-Amerikan mante­retta esittä­mässä pääasiassa Shakes­pearen näytelmiä.
Koko tarina kietoutuu siihen hetkeen, kun Arthur Leander kuolee näyttä­mölle kesken Shakes­pearen Kuningas Learin esityksen. Samana iltana virus saapuu Amerikan mante­reelle. Tämän jälkeen tarina keskittyy Arthurin lisäksi neljään Arthurin elämään tavalla tai toisella liitty­neeseen henkilöön ja heidän selviy­ty­mi­seensä pandemian puhkea­misen jälkeen. Jeevan on entinen Arthu­riakin jahdannut paparazzi, nykyinen ensihoitaja, joka yrittää elvyttää lavalle tuuper­tuneen Arthurin. Miranda on Arthurin entinen vaimo ja tarinassa keskei­sessä roolissa olevan Station Eleven -sarja­kuvan luoja. Clark on Arthurin vanha ystävä, joka ajautuu kauaksi kodistaan. Ja Kirsten, vasta pikku­tyttö pandemian puhkea­misen aikaan, oli lavalla Arthurin kuoleman aikaan, ja on nykyään yksi Travelling Symphonyn näytte­li­jöistä.
Emily St. John Mandelin Station Eleven on kertomus sivili­saa­tiota kohdanneen tuhon jälkei­sestä ajasta neljän eri henkilön näkökul­masta, joita kaikkia yhdistää jo ennen tuhoa kuollut mies. Tarina kulkee eteenpäin kahdessa eri aikata­sossa, ennen ja jälkeen pandemian, ja vie kohti hetkeä, jolloin lopulta selviää, miten ja miksi kaikki neljä eri henkilöä lopulta liitty­vätkään toisiinsa.
Station Eleven on varsin toimiva dystopia, ei niin synkkä kuin useimmat lukemani. Tarinassa on myös iloa ja toivoa, ja se suorastaan imaisee mukaansa. Valitet­ta­vasti romaani jää kuitenkin vain varsin toimivan tasolle. En ensin­näkään oikein välit­tänyt kenes­täkään romaanin henki­löstä, minua ei hirveästi kiinnos­tanut miten he selviävät uudessa maail­massa. Arthuriin liitty­västä nelikosta esimer­kiksi Jeevan tuntui varsin turhalta hahmolta. Myös itse Arthur on aika rasittava tapaus. Toinen suuri ongelma on asioiden ennakoi­tavuus. Odotin tarinalta yllätyk­sel­li­sempiä käänteitä, mutta en niitä saanut. Eräässä vaiheessa toivoin jo jotain todella outoa ja jännit­tävää tapah­tuvan, mutta sekin ratkesi varsin tylsällä ja turval­li­sella tavalla. Kolman­neksi, liittyen myös edelliseen kohtaan, kirjailija olisi voinut jättää joitakin asioita kerto­matta, luottaa enemmän lukijan kykyyn tulkita. Romaanin luettuani minusta tuntui, että kaikki selos­tettiin liian perin­poh­jai­sesti.
En silti tahdo lytätä romaania, sillä uskoisin sen olevan varsin virkistävä omassa genressään. Vai onko muka muita dysto­pioita, joissa keskei­sissä rooleissa ovat teatteri, Shakes­peare ja romaanin nimeä kantava sarjakuva? St. John Mandel kirjoittaa myös hyvin kauniisti, kirjassa on monta hirveän hyvin ja kauniisti kirjoi­tettua hetkeä. Pidin kovasti myös siitä, miten se kuvaa ihmisten välistä ystävyyttä, ystäväl­li­syyttä ja yhteis­työtä hädän hetkellä.
Seuraa­vaksi haluaisin lukea sen Station Eleven -sarja­kuvan. Ihan harmittaa, ettei sitä ole olemassa kuin tässä romaa­nissa.
––
Emily St. John Mandel: Station Eleven
Picador 2014, 333 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Tykkäsin kyllä tästä aika lailla, enkä kokenut ollenkaan ennalta arvat­ta­vaksi monia teoksen käänteitä. Shakes­pearen läsnäolo oli mukava veto.

    1. Tämä on mukavan erilainen dystopia ja vei kyllä mennessään, kirja tuli ahmaistua aika nopeasti. Odotin kuitenkin jotain… hurjempaa? No en tiedä, mikä voisi olla vielä hurjempaa kuin lähes kaikki ihmiset tappanut virus ja maailma sen jälkeen, mutta joo. Kiva tätä oli silti lukea :)

  2. Menee ehkä lukulis­talle (joka on jo nyt niin pitkä, että pino yöpöy­dällä meinaa kellahtaa kumoon). Miksi aikaa on niin vähän lukemiseen?

    1. Hah, tiedän tunteen! Vuoro­kauteen olisi ihan kiva saada pari tuntia lisää aikaa, niin ehtisi arkenakin lukea kunnolla. Näin viikon­lop­puisin ehtii onneksi paremmin.

      Mutta laita kaikesta huoli­matta tämä kirja ainakin korvan taakse jos ei ihan vielä lukulis­talle :)