Type and press Enter.

Elena Ferrante: The Story of a New Name



Elena Ferranten napoli­lais­sarja on ollut viime aikoina kaikkien huulilla. Luin kvartetin ensim­mäisen osan My Brilliant Friend maalis­kuussa (suomennos ehti myös ilmestyä keväällä nimellä Loistava ystäväni) ja olen siitä asti janonnut lisää. Ihan heti ensim­mäisen osan perään en kuitenkaan hennonnut tarttua tähän toiseen osaan, sillä Ferranten hengäs­tyttävä ja pikku­tarkka kerronta vaatii sulat­telua ja oman aikansa.
The Story of a New Name jatkuu siitä mihin My Brilliant Friend jää. Sarjan päähen­kilöt Elena ja Lila aikuis­tuvat ja varttuvat noin kaksi­kymp­pi­siksi kakkososan tarinan edetessä. Ystävyys jatkuu yhtä ellei vielä enemmän myrskyi­sämpänä, kun Lila kamppailee epäon­ni­seksi osoit­tau­tuvan avioliit­tonsa kanssa ja Elena jatkaa opintojaan ja itsensä etsimistä. Elämä erottaa nuoret naiset usein toisistaan, mutta tuo heidät taas uudelleen yhteen, erottaa, tuo yhteen, erottaa, tuo yhteen.
The Story of a New Name on vähintään yhtä upea kuin sarjan avaus­osakin – ellei parempi. Moni on sanonut sarjan vain paranevan edetessään ja toisen osan perus­teella niin on helppo uskoa. Ymmärrän kuitenkin sen, etteivät kaikki ole sarjasta aivan yhtä haltioissaan (en minäkään suorastaan haltioissani ole, mutta olen pitänyt molem­mista kirjoista hyvin hyvin paljon), sillä Ferranten tyyli kirjoittaa ja kertoa on vähän hämmen­tävää, runsasta ja hyvin yksitys­koh­taista. Jostain tietystä lyhyestä ajanjak­sosta Elenan ja Lilan elämässä saatetaan kertoa sivutol­kulla, esimer­kiksi tässä toisessa osassa tyttöjen kesäloma Ischiassa saa erittäin suuren roolin. Toki silläkin on tarkoi­tuk­sensa, sillä Ischiassa tapahtuu jotain hyvin tärkeää, mikä vaikuttaa molempien tyttöjen elämään myös jatkossa. Ferranten kerronta on myös hidasta, mikä saattaa puuduttaa. Minäkin ehkä pidän enemmän hieman nopea­tem­poi­sem­masta kerron­nasta, mutta aina on Ferranten napoli­lais­sarjan kaltaisia poikkeuksia, sellaisia joiden parissa vain nauttii, oli kerronta miten hidasta tahansa.
Jo ensim­mäi­sestä osasta lähtien nautin kovasti siitä, miten armot­toman rehel­li­sesti Ferrante kuvaa tyttöjen välistä ystävyyttä. Kateuden, musta­suk­kai­suuden ja inhon, mutta myös rakkauden ja kaipuun tunteet tuodaan säälittä lukijan silmien eteen. Juuri tunteiden rehel­linen kuvaa­minen tekee romaanin henki­lö­hah­moista niin aitoja ja samas­tut­tavia, tässä toisessa osassa vielä enemmän kuin ensim­mäi­sessä. Elena alkaa varttuessaan ymmärtää paremmin suhdettaan Lilaan ja kysee­na­lais­tamaan heidän ystävyyttään, mutta siltikään hän ei osaa päästää irti, vaikka välillä jopa päättää olla olematta enää missään tekemi­sissä lapsuu­de­nys­tä­vänsä kanssa. Lila on raivos­tut­tavan karis­maat­tinen tyyppi, mikä on hyvin selvää jo sarjan alussa Lilan ollessa vasta lapsi, mutta tässä toisessa osassa, huoma­tessaan jo alkumet­reillä, miten huonoon ja rakkau­det­tomaan avioliittoon onkaan ajautunut, hänestä paljastuu uusia puolia, heikkoutta ja epävar­muutta. Kiltin ja totte­le­vaisen tytön leiman saanut Elena ei myöskään ole enää ihan sitä miltä aluksi vaikuttaa, myös hän tekee kysee­na­laisia valintoja ja päätöksiä. Ferranten psyko­lo­ginen silmä on tarkka: tätä kaikkea on olla ystävä, nainen, ihminen.
The Story of a New Name, samoin kuin My Brilliant Friend, ei kuvaa kuitenkaan pelkästään tyttöjen ystävyyttä. Tarinan henkilöt eivät elä tyhjiössä, vaan 1960-luvun Italiassa, yhä voimakkaan luokkayh­teis­kunnan, opiske­li­ja­ra­di­ka­lismin ja muiden poliit­tisten liikeh­din­töjen ajassa, muutamia keskei­simpiä tarinassa esiin­tyviä konteksteja maini­takseni. Romaani kuvaa hienosti myös Elenan opiske­lujen vuoksi vaikeaa, kenties jopa näennäistä (voiko taustastaan koskaan päästä kokonaan eroon?) nousua köyhästä naapu­rus­tosta uuteen keski­luokkaan. Samoin on myös Lilan tapauk­sessa, mutta hieman eri tavoin: naimi­siinmeno rikkaan, mutta samasta naapu­rus­tosta kotoisin olevan miehen kanssa ei tee Lilasta käytän­nössä yhtään parem­pio­sai­sempaa tai ainakin tuo parem­pio­saisuus on varsin päälle­lii­mattua.
Ferrante osaa luoda upean hengäs­tyt­tävää ja koukut­tavaa tekstiä, jota haluaa kerta kerran jälkeen vain lisää. Aion ehdot­to­masti lukea sarjan kaksi viimeistä osaa ja mielellään mahdol­li­simman pian.
––
Elena Ferrante: The Story of a New Name
(Storia del nuovo cognome, 2012)
Kääntänyt Ann Goldstein
Europa Editions 2013, 480 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Ostin kans tämän jo. Yritän lukea kesän aikana. Pääpaino sanalla yritän. Eli olen tulkit­sevani tekstistäsi, että tämä oli enemmän mieleesi kuin ykkösosa, mutta ei kuitenkaan ihan mitään hurmiota synnyt­tänyt. Menikö oikein?

    1. No joo, sinne päin jos edes itsekään tiedän :D Siis tykkäsin tästä ehkä hieman enemmän kuin ekasta osasta, joka sekin oli todella hyvä. Ja ihan hurmiossa en ole ollut kummankaan kirjan kohdalla, koska molem­missa on ollut muutamia epäus­kot­tavia asioita eivätkä ne ole ainakaan vielä nousseet kaikkien aikojen suosik­ki­kir­joikseni. Mutta paremmin osaan sanoa vasta kun olen lukenut koko kvartetin, kun pystyy tarkas­te­lemaan tarinaa kokonai­suu­dessaan.