Type and press Enter.

Lauren Groff: Fates and Furies


Mikähän on, kun olen viime aikoina lukenut vain ihan hyviä kirjoja? Viime kuun piris­tys­ruiske oli Raymond Carverin novel­li­ko­koelma Mistä puhumme kun puhumme rakkau­desta, muut lukemani kirjat olivat “vain” tasaisen hyviä. Tuntuu, että siitä olisi ikuisuus, kun olen viimeksi lukenut oikeasti todella loistavan romaanin, vaikka tosia­siassa luin sellaisen viimeksi maalis­kuussa. Lauren Groffin viime vuonna paljon kohistu ja National Book Award -ehdok­kaa­nakin ollut romaani Fates and Furies liittyy tuohon samaan, noin kolmen tähden arvoiseen kerhoon.
Fate and Furies on periaat­teessa avioliit­to­ro­maani. Sen ensim­mäinen osa Fates kuvaa avioliittoa Lancelot “Lotto” Satterw­hiten näkökul­masta. Villi ja nuori, milloin missäkin sängyssä vieraileva Lotto rakastuu ensisil­mäyk­sellä kauniiseen, vaaleaan Mathilde Yoderiin nähdessään tämän yliopiston bileissä. Mathilde on kuin vasta­kohta Lottolle: viileä, tyyni, epäsuo­sittu. Ystävät, lähinnä Lotton, sillä Mathil­della ei ole ystäviä, epäilevät, ettei suhde kestä kovinkaan kauan, mutta jo kahden viikon jälkeen Lotto ja Mathilde avioi­tuvat eikä kuher­rus­kuu­kau­delle näy loppua. Kirjan toisessa osassa Furies kuvataan avioliittoa Mathilden näkökul­masta, ja kuten osan nimikin jo kertoo, Mathilde ei olekaan ihan sitä mitä Lotto on luullut. Aviolii­tolla on aina kaksi osapuolta eikä avioliiton menes­tyksen salaisuus ole aina totuu­dessa.
Jossain Fates and Furiesia verrattiin Gillian Flynnin Kilttiin tyttöön. No, ei ihan. Tämä romaani ei ole niin kiero eivätkä sen henki­lö­hahmot niin epämiel­lyt­täviä. Eikä tässä oikeastaan ole mitään mysteeriä, ei tämä ole kovinkaan jännittävä. Lähinnä näille romaa­neille on yhteistä avioliitto, jossa on salai­suuksia, sekä epämiel­lyt­tävät henki­lö­hahmot. Lotton narsis­tisuus, halu olla kaiken keski­pis­teenä, etään­nytti minut ensin hänestä ja samastuin enemmän Mathildeen, mutta romaanin toinen osa teki myös Mathil­desta epämiel­lyt­tävän, hieman puistat­tavan hahmon.
Fates and Furies voi kuvauksen (= ainoastaan seksin perässä laukkaava nuori mies asettuu lopulta aloilleen kohda­tessaan elämänsä rakkauden, he menevät kahden viikon päästä naimisiin ja elävät elämänsä onnel­li­sesti loppuun asti, mitä nyt jotain salai­suuksia paljastuu, kuten kaikissa kunnon aviolii­toissa ja niin edelleen) perus­teella kuulostaa aika kepeältä, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Tarinassa on myös syvyyttä eikä se keskity pelkästään avioliittoon, vaan myös siihen, miten menneisyys vaikuttaa nykyi­syy­teemme, millaisia jälkiä se voi jättää jälkeensä. Romaani on raken­teel­li­sesti hyvin koottu: Fates kuvastaa vain sitä, mitä Lotto näkee, kokee ja tuntee, ja vasta Furies paikkaa aukot, kertoo aviolii­tosta ja sitä aiemmasta ajasta Mathilden näkökul­masta. Tapah­tumat eivät kuitenkaan tunnu toistei­silta, sillä näkökulma niihin on ihan uusi. Romaa­nissa on myös katkelmia Lotton näytel­mistä, tuleehan hänestä lopulta menes­tyk­sekäs näytel­mä­kir­jailija, ja pidin paljon niiden varsi­naiseen pääta­rinaan tuomista keskey­tyk­sistä. Ehkä tosissaan pitäisi lukea enemmän näytelmiä.
Mutta miksi Fates and Furies oli sitten vain ihan hyvä? Ensin­näkin ne henki­lö­hahmot. Epämiel­lyt­tä­vyyden lisäksi (joskushan hahmojen epämiel­lyt­tävyys voi olla vain hyvä asia, tämän romaanin kohdalla olen hyvin kiikun kaakun) he olivat aika epäus­kot­tavia. Ne asiat, mitä heidän suustaan pääsi, eivät kuulos­taneet ihan todel­listen ihmisten puheilta. Toinen suuri kompas­tus­kiveni oli vähän nauret­tavien kieli­kuvien käyttö ja kielen paikoit­tainen yliam­puvuus ja joskus ihan vain hölmöys:

Her mother had smelled of cold and scales, her father of stone dust and dog. She imagined her husband’s mother, whom she had never met, had a whiff of rotting apples, although her stationery had stunk of baby powder and rose perfume. Sallie was starch, cedar. Her dead grand­mother, sandalwood. Her uncle, Swiss cheese. People told her she smelled like garlic, like chalk, like nothing at all. Lotto, clean as camphor at his neck and belly, like elect­rified pennies at the armpit, like chlorine at the groin.
Toisaalta romaani kuvaa hyvin sitä, mitä se lupaa: aviolii­tossa on aina kaksi osapuolta. Romaani on myös mukavan villi, se kertoo asioista suoraan, siten kuin ne oikeasti ovat. Siinä on lisäksi huumoria, sellaista kivan kuivakkaa sorttia. Jos siis pidät näistä asioista sekä epämiel­lyt­tä­vistä henki­lö­hah­moista ja yllä olevasta sitaa­tista, Groffin kirja voi olla makuusi. Oli siinä minus­takin jotain outoa vetovoimaa, kosket­ta­vuut­takin, sillä toisinaan löysin itseni suorastaan ahmimasta sitä, välillä tippa linssissä.
––
Lauren Groff: Fates and Furies
Riverhead Books 2015, 390 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Tässä vaikuttaa olevan kiinnostava näkökul­ma­to­teutus ja muutenkin tekstisi perus­teella kiinnostuin, kunnes tuli tuo sitaatti, jossa oli niinkuai­ka­pal­jon­niinku noita ihmisten haise­misia, jotka vaikutti hassuilta. Toki sitaatti on aina sitaatti ja voi vaikuttaa kokonai­suu­dessa toisen­lai­selta. Kiitos esitte­lystä!

    1. Tässä on aika paljon kaikkia vähän kummal­lisia sanava­lintoja ja kuvailuja ja tyylit­telyjä ja muita, joten tuo poimimani sitaatti ei ole ainoaa laatuaan, mutta sehän onkin sitten lopulta makuasia, miten noihin suhtautuu konteks­tinsa ympäröimänä. Loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin omassa lajityy­pissään ihan mukava tapaus, joten kannattaa kokeilla, miltä sinusta itsestäsi tuntuu!

  2. Tämä kirja on nimensä ja kantensa takia kiehtonut jo pitkään, aiheensa puolesta ei niinkään. Vieläkään en tiedä, haluanko oikeasti lukea tämän vai en.

    1. Kansi on tässä kyllä hyvin huomiota herättävä, kauniin värinen! Mutta kokeile jos kirja tulee sopivasti vastaan. Tämä on kuitenkin nopeasti luetta­vissa jos ei muuten oikein iske, sopii myös kevyemmän kirjan tarpeeseen :D