Type and press Enter.

Susan Fletcher: Noidan rippi


Kävi niin hullusti, että luin viimei­senkin suomen­netun Susan Fletc­herin kirjan. Eikä hän ole kirjoit­tanut toistai­seksi niiden lisäksi muuta kuin nuorten­ro­maanin A Little in Love, joka ei näin lähtö­koh­tai­sesti minua oikein kiinnosta. Sinällään hassua, että luin hänen kaikki suomen­nok­sensa muutaman vuoden sisään (itse asiassa yhden per vuosi vuodesta 2013 alkaen), vaikkei hän ole lähel­lekään lempi­kir­jai­lijani ja pidän hänen tuotan­toaan hieman epäta­saisena. Vuoteen tuntui kuitenkin aina sisäl­tyvän Fletc­herin mentävä rako, joten jokin hänen kirjoissaan on jaksanut kiehtoa.
Corrag on koko nuoren ikänsä saanut kuulla olevansa noita, akka, huora, ämmänpiru. Niin myös hänen äitinsä ja äidinäi­tinsä. Corragin äiti tietää hetkensä tulleen ja kuiskaa lapselleen: Luoteeseen! Mene! Mene! Ja niin Corrag lähtee matkaan, harmaan tammansa selässä. Nyt hän istuu ahtaassa sellissä, kuiskailee Alasdairin nimeä ja kuuntelee, kuinka ulkona kasataan roviota, häntä varten.
Muuan irlan­ti­lainen kirkonmies ja jakobiitti Charles Leslie on tullut seudulle selvit­tämään Ylämaalla Glencoen laaksossa äskettäin tapah­tu­nutta MacDo­naldien klaaniin kohdis­tu­nutta verilöylyä. Hän kuulee vanki­lassa olevan noidan olleen siinä osallisena, joten hän haluaa kuulla tätä todis­tajana. Mutta mitä Corrag kertookaan elämästään tuossa laaksossa, paikasta, jossa hän viimein sai olla oma itsensä, missä häntä ei kutsuttu noidaksi. Sen eläimistä, vuorista, talvista, asukkaista, lopulta myös Alasdai­rista, verilöy­lystä.
Noidan rippi on tyyliltään hyvin saman­kal­tainen kuin Fletc­herin muutkin kirjat. Kieli on lyyristä ja kaunista, tunnelma pakah­duttava. Pidinkin erityisen paljon luonnon kuvaa­mi­sesta ja Corragin ympäris­töstään löytä­mistä pienistä ilon aiheista muuten hyvin askeet­tisen elämän keskellä. Juonen osalta kirja oli minulle kuitenkin melko vaisu. Corragin tarina on toki koskettava, vieläpä kun tietää sen pohjau­tuvan tosita­pah­tumiin, mutta sen sanoma oli lopulta vähän liian maailmaa syleilevä ja odotet­ta­vissa oleva. Paikoi­tellen tarina on myös vähän tylsä ja jouduin välillä ihan taiste­lemaan jatkaakseni kirjan parissa. Tehokeinona käytetty toisto otti välillä hermoon, mutta ei niin pahasti kuin ensim­mäi­sessä lukemassani Fletc­herin kirjassa, Meriha­ra­koissa.
Noidan rippi oli minulle heikoimpia Fletc­herin kirjoja. Pidin paljon Tumman­ho­pei­sesta merestä ja Irlan­ti­lai­sesta tytöstä, mutta tämä ja Meriha­rakat ovat olleet pieniä petty­myksiä. Tai en tiedä, ovatko ne olleet sinällään petty­myksiä, sillä ne ovat kuitenkin olleet aikanaan aivan hyviä lukuko­ke­muksia, mutta eivät mitään mieleen­pai­nuvia. Saapa nähdä, mitä ja milloin Fletcher kirjoittaa lisää, vai onko hänellä kenties jo seuraava romaani työn alla.
––

Susan Fletcher: Noidan rippi
(Corrag, 2010)
Suom. Jonna Joskitt
Like 2011, 400 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Fletcher on minulle kirjailija, jonka uuden kirjan haluan lukea aina heti. Toivot­ta­vasti häneltä ilmestyy pian jotain uutta. Minulle tämä Noidan rippi on vähiten rakas — kolme muuta iskivät kaikki todella syvälle.

    1. Mielen­kiin­nolla odotan minäkin Fletc­herin seuraavaa romaania, vaikken kaikista hänen romaa­neistaan olekaan tasaver­tai­sesti pitänyt. Joku romaanien tunnel­massa jaksaa kuitenkin aina viehättää.

  2. Minä tykkäsin tästä tosi paljon. Oli ehkä noitien mentävä aukko lukukir­jojen välissä. Noidathan ovat aina kuuluneet lempi­lu­ke­mis­tooni.

    1. Noidat ovat mielen­kiin­toinen aihe! Mutta luen noituu­desta ehkä ennemmin tieto­kir­jal­li­suuden puolelta, sen oikeasta histo­riasta.

  3. Minul­lekin tämä ja Meriha­rakat olivat “pettymys”, tai niistä pidin vähän vähemmän. Itselleni Fletcher on muuten uponnut tyäydel­li­sesti ja todella toivon, että lisää on tulossa <3

    1. Toivotaan, että lisää tulee :)

  4. Tämä oli minulle täydel­linen kirja, Tumman­ho­peisen meren ohella. :) Irlan­ti­lainen tyttö ei ollut ihan niin syvälle menevä. Mutta ainakin Fletcher saa aina matka­kuumeen nousemaan jos ei muuta!

    1. No se on kyllä ihan totta, Fletcher osaa maalailla maisemia ja tunnelmia ihail­tavan hyvin :)