Type and press Enter.

Sofokles: Kuningas Oidipus


Väittäisin, että Sofokleen Kuningas Oidipus on kirja, jonka melkein vähiten odottaisi täällä blogissani näkevän. Minä ja antiikin kirjal­lisuus ei oikein olla kavereita. Enkä tiedä tuleeko meistä koskaan sellaisia, vaikka Kuningas Oidipus olikin lopulta yllät­tävän sujuvaa luettavaa.
Voi ehkä arvata, etten lukenut Kuningas Oidipusta täysin vapaa­eh­toi­sesti. Minun on viimein tänä vuonna tahkottava loppuun kirjal­li­suuden perus­o­pinnot, jotta joskus valmis­tui­sinkin. Kirjal­li­suu­den­his­toria 1: antii­kista 1700-luvulle -kurssille tuli valita suppealta listalta neljä tentit­tävää kirjaa, joiden lisäksi luettavana on puolet Pekka Vartiaisen Länsi­maisen kirjal­li­suuden histo­riasta. Yksi valin­noistani oli tämä Sofokleen näytelmä. Pyrin bloggaamaan näistä kaikista, joten lähiai­koina on luvassa postaukset myös Boccaccion Decame­ro­nesta, Cervan­tesin Don Quijo­testa ja Voltairen Candi­desta.
Kuningas Oidipuksen tarina lienee monelle tuttu. Tai ainakin insestiä ja sen pelkoa ilmentävä Oidipus-myytti. Siksi en näe ongel­mal­li­seksi kirjoittaa, mistä näytelmä kertoo, sillä sehän käy ilmi jo näytelmän nimestä. Jos et kuitenkaan halua tietää sen juonta tai yhtään mitään muutakaan, lopeta lukeminen tähän.
Näytelmä kertoo Oidipuk­sesta, joka syntyi Theban hallit­si­joille. Tuolloin tietäjä ennusti, että poika tulee tappamaan isänsä ja naimaan oman äitinsä. Tästä kauhis­tu­neena kuningas määräsi lapsensa surmat­ta­vaksi. Kuningas pisti puukot hänen nilkko­jensa läpi (minkä seurauksena Oidipus, paksu­jalka, sai nimensä) ja Oidipus vietiin metsään. Oidipus ei kuitenkaan tullut surma­tuksi, vaan hänet adoptoi korint­ti­lainen kunin­gaspari.
Aikuis­tut­tuaan Oidipus saa itse kuulla ennus­tuksen, jonka mukaan hän tulee tappamaan oman isänsä ja naimaan äitinsä. Välttääkseen ennus­tuksen toteu­tu­misen hän pakenee kotikau­pun­gistaan ja päätyy naimisiin Theban leski­ku­nin­gat­taren, Iokasteen, kanssa, joka synnyttää hänelle pari lasta. Theban kaupun­gissa on alkanut riehua rutto, joka oraak­kelin mukaan johtuu siitä, että Iokasteen entisen miehen surmaaja liikkuu yhä kaupungin muurien sisällä. Oidipus ryhtyy oitis selvit­tämään murhaajan henki­löl­li­syyttä ja kääntyy ennustaja Teire­siaan puoleen. Lopulta Teiresias kertoo, että murhaaja on itse Oidipus. Oidipus ei tätä tietenkään heti usko ja Iokas­tekin vakuut­telee hänelle, että ennus­tukset eivät aina toteudu: hänen entiselle miehel­leenkin ennus­tettiin, että tämän poika tulee surmaamaan hänet, vaikka poika oli jo pienenä määrätty tapet­ta­vaksi ja asialla täytyi olla jokin rosvo­joukko.
Lopulta totuus kuitenkin valkenee: Oidipus on Theban surmatun kuninkaan poika ja Iokaste, hänen vaimonsa, hänen oikea äitinsä. Kauhuissaan Iokaste hirttää itsensä ja Oidipus puhkoo silmänsä tämän rinta­neu­lalla – kai viimein nähdäkseen, kuten viisaammat Oidipuk­selle toteavat: ymmärrä, ettei yksikään kuole­vai­sista osaa nähdä silmillään.
Kuningas Oidipus on Sofokleen kuuluisin näytelmä. Kuuluisin se lienee myös koko antiikin Kreikan kirjal­li­suuden joukosta. Kuten juonesta voi jo päätellä, Kuningas Oidipus on puhdas tragedia, jonka jännitys rakentuu toivolle ja petty­myk­selle, todis­tuk­sille ja vasta­to­dis­tuk­sille. Se noudat­telee myöhemmin Aristo­teleen Runouso­pissa määrit­te­lemiä hyvän tragedian kriteerejä: näytel­mässä on muun muassa kärsi­mystä (pathos), päähen­kilön tekemä erehdys (hamartia) ja tunnis­ta­misen hetki (anagno­risis), joka johtaa toiminnan käänty­miseen vastak­kai­seksi (peripetia). Näytelmän loppu on kaikkea muuta kuin onnel­linen, vaikka nurin­ku­ri­sesti Oidipus tunteekin jonkin­laista helpo­tusta sokais­tessaan itsensä.
Kuvit­telin antiikin jumalilla olevan suurempi rooli Kuningas Oidipuk­sessa (tai onhan heillä, sillä he olivat määrit­täneet Oidipuksen kohtalon, mutta muuten heidän roolinsa jää näkymät­tömiin), mutta ilmei­sesti Sofokles ei käyttänyt jumalia näytel­missään enää samalla tavalla kuin hänen edeltä­jänsä. No, ilman jumaliakin näytel­mässä on tarpeeksi dramaat­ti­suutta, enemmän kuin nykypäivän saippua­sar­joissa. Tai en tiedä, kyllä Salkkarit menee edelle.
Kuten alkuun vihjasin, Kuningas Oidipus ei ollut niin paha kuin pelkäsin. Veijo Meren suomennos on varsin sujuvaa luettavaa. Aikai­semmat suomen­nokset tai ainakin osa niistä on käsit­tääkseni runomittaan käännettyjä, joten niiden kanssa olisi varmaan tullut takel­leltua, joten hyvä näin. Veikkaisin kuitenkin vahvasti, että Sofokleen näytelmä jäänee vanhim­maksi blogissani esiin­ty­väksi kirjaksi, sillä se ei sytyt­tänyt mitään himoa antiikin draamaa kohtaan. Mutta draamaa ylipäätään voisin lukea enemmän. Jos olette päässeet tänne asti, osaisitteko suosi­tella jotain hyvää näytelmää, luetta­vaksi siis? Jotain hieman tuoreempaa kuin Kuningas Oidipus!
––
Sofokles: Kuningas Oidipus
Suom. Veijo Meri
Otava 1988, 96 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Voi kääk, minäkään en todel­lakaan ole ihan noin histo­rial­lisen kirjal­li­suuden ystävä. Vaikka luen melkein mitä vain laidasta laitaan, niin täytyy sanoa, että melkoisen koitoksen edessä olet. Hauska lukea postauksesi noista muistakin!

    1. Nyt ollaan hyyyvin kaukana mukavuusa­lu­eeltani, mutta tulee­pahan vähän sivis­tettyä itseä :D Onneksi seuraa­villa kirjal­li­suuden kursseilla on vähän tuoreempaa kamaa, tämä kurssi on se kaikista pahin!

  2. Luin tämän samasta syystä melkein antiikin aikoina, eli 25 vuotta sitten. Traagista alusta loppuun.

    Tsehovin Kolme sisarta ja Kiven Nummi­suu­tarit, Canthin Työmiehen vaimo ja Beckettin Huomenna hän tulee ovat mainioita. Sirkku Peltolan näytelmät toimivat myös luettuina. Maria Jotuniakin kannattaa kokeilla, Miehen kylkiluu vaikka. Ibsenin Nukkekoti ja Peer Gynt.

    1. Hah, ei kai nyt sentään, höpö höpö :D

      Kiitos vinkeistä! Tulevilla kirjal­li­suuden kursseilla voi valita luetta­vakseen joitakin näytelmiä, mutta ei muistaakseni mitään näistä, mikä on ehkä vähän outoa. Olisi kiva paikata vähän sitäkin aukkoa sivis­tyk­sessä.

  3. Minä en ole muuten lukenut yhtään näistä klassi­sista näytel­mistä, voisin petrata. Vaikka tällä Oidipuk­sella, stoori on kyllä tuttu mutta eipä se nyt haittaisi. Odotan kiinnos­tuk­sella postauksia myös seuraa­vista!

    Minä tykkään lukea nykynäy­telmiä satun­nai­so­tan­nalla, kirjas­tosta nappaan välillä jotain mukaan ja ihmet­telen.

    1. Tähän oli kyllä ihan mukava tutustua, vaikkei nyt ihan ominta juttua ollutkaan. Mutta helppo ja nopea luettava!

      Tuo onkin hyvä taktiikka, täytyy kokeilla. Ja sitten kun näytel­mänhimo iskee, tulen imemään inspi­raa­tiota blogistasi :)

  4. Kiva, että olit jaksanut lukea tällaisen perus­teoksen ja ihan selvästi jollain tasolla tykkäsit siitä. Jos joskus muutaman vuoden kuluttua tuntuu, että jaksaisit lisää saman­laista, suosit­telen sinulle Euripideen tragediaa “Ifigeneia Auliissa”. Tykkäsin siitä nuorna miesnä aivan älyttö­mästi.

    Mutta vähän tuoreem­mista voisin kevyesti suosi­tella Bertolt Brechtiä, jonka näytelmät ovat helppo­lu­kuisia, mutta haastavat antoisaan aivovoi­mis­teluun. Parhaat lukemani ovat “Setsuanin hyvä ihminen”, jossa siinäkin jumalat käyvät alussa sotke­massa ihmisten asiat ja “Galilein elämä”, tarina tiede­mie­hestä, jonka tieteen saavu­tukset eivät sovi vallan­pi­täjien maail­man­kä­si­tykseen.

    Suoma­lai­sista olen tykännyt Hella Wuolijoen Niska­vuori-sarjasta. Näytelmien kanssa samoilla metsäs­tys­mailla operoivat kuunnelmat, joista suosikkini ovat kaikki Juha Manner­korven kirjoit­tamat kuunnelmat.

    Amerik­ka­lai­sista Tennessee Williamsin “Kissa kuumalla katolla” ja “Viette­lysten vaunu” ovat aika tunne­tuita. En tosin ole niitä lukenut vaan muuten katsellut. John Stein­beckin “Hiiriä ja ihmisiä” esitetään usein näyttä­möllä, vaikka se ei ihan suora­nai­sesti näytelmä olekaan, mutta toimii ennen muuta vuoro­pu­helun kautta, kunkin kohtauksen alussa on tapah­tu­ma­paikan kuvaus.

    1. No joo, ihan totta, kyllä minä tästä tavallaan jopa tykkäsin. Eikä tämä ollut ollenkaan vaikea tai epäselvä, kuten alkuun pelkäsin.

      Kiitos hirveästi vinkeistä! Kaikki vinkit kotimai­sista ja ulkomai­sista uudem­mista klassik­ko­näy­tel­mis­täkin ovat enemmän kuin terve­tul­leita, sillä olen myös niiden saralla ihan noviisi. Niminä moni on toki tuttu, mutta sisäl­löltään ei juuri mikään. Stein­beckiä yleensä on muuten pitänytkin lukea, joten kiitos muistu­tuk­sesta senkin osalta!