Type and press Enter.

Tommi Kinnunen: Lopotti



Tulethan syliini silloinkin, kun kaikki on hyvin? Istutaan yhdessä ja iloitaan silloin, kun kesäilta on kaunis tai jos histo­rian­ko­keista tulee kymppi. Uskal­lathan kertoa minulle, kun sinä rakastut? Silloin vastaan, että rakas­tu­minen on helppoa, mutta rakas­ta­minen vaatii enemmän työtä. Paljon muitakin neuvoja minulla olisi, mutta en tiedä, teetkö niillä mitään. Oma elämä ei aina mene niin linjak­kaasti, että sen pohjalta kannat­taisi piirtää toiselle karttaa. Mutta sen lupaan, että mikä vain mieltäsi varjos­taakin, haluan etsiä siihen ratkaisun yhdessä kanssasi. Sellaista asiaa ei olekaan, mitä et voisi minulle kertoa. Minä haluan kuulla kaikki sinun sanasi. En koskaan hylkää sinua, en lakkaa olemasta isä. Olen turvanasi kuolemani päivään asti, senkin yli.

Ihastuin toissa vuonna ikihy­vikseni Tommi Kinnusen esikois­ro­maaniin Neljän­tien­risteykseen. Se oli silloin vuoden parhaimpia lukue­lä­myk­siäni ja on edelleen kotimaisen kirjal­li­suuden suosik­kejani. Siksi olin hyvin iloinen ja hyvin maltta­maton, kun Kinnusen toinen romaani Lopotti äskettäin julkaistiin. Kun kirjai­lijan esikoinen on jo niin mahtava, niin hieno ja oivaltava, odotukset seuraavaa romaania kohtaan voivat olla suuret. Onneksi Lopotti lunastaa ne kaikki.
Lopotti on Neljän­tien­ris­teyksen sisarteos. Kun Neljän­tien­risteys kertoi kätilö Marian, tämän tyttären Lahjan, Lahjan miehen Onnin ja heidän poikansa vaimon Kaarinan tarinan, keskittyy Lopotti kuvaamaan Lahjan ja Onnin tyttären Helenan ja tämän veljen­pojan Tuomaksen elämän­vai­heita.
Helena on yhdek­sän­vuotias, kun hänet lähetetään pois pohjoisen kodista sokeain­kouluun Helsinkiin. Jo ihan pienenä näkönsä menet­tänyt tyttö joutuu keskelle uusia tuoksuja ja ääniä, uusia haasteita; tuttu koti ja sen tutut esineet ja pinnat jäävät taakse. Helenan on ikävä perhettään, sodan jälkeen muuttu­nutta isäänsä ja erityi­sesti pikku­vel­jeään Johan­nesta, jota Helena on tottunut aina suoje­lemaan. Vähitellen Helsinki tulee tutum­maksi ja Helena voi aloittaa siellä ihan oman itsenäisen elämänsä.
Neljä­kym­mentä vuotta myöhemmin Helenan veljen­poika Tuomas muuttaa myös pois pohjoi­sesta etelään opiske­lemaan. Kotiseu­dulla oli vaikea hengittää, siellä Tuomas ei saanut olla se mitä oikeasti on. Uusi elämä on täynnä iloa ja toivoa, suruja ja petty­myksiä. Lopulta Helena on ensim­mäinen, jonka luokse Tuomas menee.
Lopotti kertoo juuri Helenasta ja Tuomak­sesta, koska heillä on paljon muutakin yhteistä kuin sukulai­suus­suhde. He molemmat ovat lähteneet kotoaan pois erilai­suu­tensa takia. He ovat sivul­lisia, yhteis­kunnan hylkiöitä. He eivät tahdo löytää omaa paikkaansa, mutta veri on antanut heille sitkeyttä ja omaa tahtoa. He elävät kuitenkin siten miten parhaiten taitavat. Onko heidän elämänsä kuitenkaan onnel­lista? Onko elämän tarkoitus edes tulla onnel­li­seksi?
Lopotti on juuri sitä, mihin Neljän­tien­ris­teyk­sessä ihastuin. Sen kaunis kieli, rytmikäs kerronta, tarkka­nä­köisyys ja tuttuus, mutta toisaalta tuoreus, ovat aivan yhtä vetäviä kuin Kinnusen esikois­ro­maa­nissa. Siksi en osaa ollenkaan sanoa, kumpi näistä romaa­neista on parempi tai mielen­kiin­toi­sempi tai eheämpi kuin toinen. Ne ovat molemmat samaa kudelmaa, saman sukuta­rinan eri puolia.
Lopotissa on tietysti paljon tuttuja henki­lö­hahmoja Neljän­tien­ris­teyk­sestä: suvun matriarkka Maria, Lahja ja Onni, heidän lapsensa ja näiden puolisot sekä vielä heidän lapsensa. Lopotti avaa heidän tarinoitaan hieman lisää, tuo niihin uusia sävyjä sillä tavalla, miten Helena ja Tuomas ne näkevät ja kokevat. Pääosassa ovat kuitenkin Helena ja Tuomas, heidän sivul­li­suu­tensa ja kamppai­lunsa, heidän elämänsä. Molempien tarinat kosket­tivat minua paljon. Helenan henki­lö­hahmo vetää kuitenkin hieman pidemmän korren. Kinnunen kuvaa uskomat­toman hienosti sokean naisen näkymä­töntä, mutta silti (aisti)rikasta maailmaa, ja tämän kasvua pienestä tytöstä vanhaksi naiseksi.
Sivul­li­suuden ja toiseudun lisäksi Lopotti kuvaa Neljän­tien­ris­teyksen tavoin ihail­tavan tarkka­nä­köi­sesti perheen ja suvun sisäisiä suhteita ja jännit­teitä. Suvun histo­rialla ja sen vaiku­tuk­sella nykyhetkeen on suuri rooli. Etenkin sen osalta Kinnusen kerron­nassa on jotain hyvin tuttua, mutta samalla tuoretta, uutta.
En tiedä, mitä taikoja Kinnunen onnistui taas tekemään, mutta kiitos, sain aivan ihanan lukue­lä­myksen. Paljosta vetoa, että Lopotti on jälleen vuoden kotimainen suosikkini?
––
Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016, 364 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Täysin samaa mieltä! Kun Neljän­tien­ris­teyk­sessä ihastelin ja ihmet­telin Kinnusen kykyä mennä naisen nahkoihin, nyt ihailen, miten hän kuvaa sokeaa Helenaa. Tarinan piano­kohtaus on yliver­tainen, muistiin jäävä. Neljän­tien­ris­tyk­sestä tuksin kukaan voi unohtaa Marian lettu­koh­tausta tai sitä kun hän repi kurelii­vejään auki.

    On niin mykis­tävää, kun saa lukea tällaista kotimaista, että ‘ei sanotuksi saa.’

    1. Helenan henki­lö­hahmo on tässä aivan loistava. Minusta Kinnunen kuvaa hienosti hänen muuttu­mistaan nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, sillä kyllähän ihminen aina jollakin tavalla muuttuu.

      Kinnunen on ihan ykkös­suo­sik­kejani. Mitä kaikkea voimmekaan vielä odottaa häneltä!

  2. Onhan tämä huikean hyvä kirja, mutta sittenkin Neljän­tien­risteys on suosikkini ja Onnin tarina. Tällainen sukusel­vitys alkaa levitä jo hiukan liian laajaksi.
    Pidin kovasti kohtauk­sessa, jossa pieni Tuomas oli myymä­lä­tiskin alla ja näki punaiset korko­kengät, mutta asiakkaan ääni ei oikein sopinut kenkiin, joten hän nousi katsomaan ja näki haala­ri­pu­kuisen miehen, joka maksoi ostok­sensa paljet­ti­ko­ris­tei­sesta kukka­rosta, jossa oli rusetti. Mies oli seitsemän lapsen isä, mutta yritettiin olla huomioi­matta liikaa, ettei tilanne pahenisi. Siinä mainittiin myös, että joko se oli ollut puhut­te­lussa. Tarkoitti tietysti uskovaisten puhut­te­lussa.
    Tuo kohtaus oli puhut­televa. Kirja sisälsi runsaasti myös muita kohtauksia, joten kirjassa oleva musiikki ja nämä kohtauk­sel­liset kuvaukset toivat mieleeni elokuvan.

    1. Onnin tarina on kyllä hirveän koskettava. Mutta pidin kovasti tässä Helenas­takin. En siis osaa sanoa, kumpi Kinnusen kirjoista on parempi tai kummasta pidin enemmän. Jostain luin huhuja(?), että Kinnunen aikoisi kirjoittaa vielä kolman­nenkin kirjan, joka kertoisi saman suvun jäsenistä. Enpä tiedä. Toisaalta tässä vaiheessa lukisin Kinnuselta mitä vain, mutta toimii­kohan kolmas kirja enää? Se jää nähtä­väksi.

      Tässä kirjassa, kuten myös Neljän­tien­ris­teyk­sessä, oli tosiaankin monta hyvin mieleen­pai­nuvaa kohtausta. Pidin myös tuosta kuvai­le­mastasi kohtauk­sesta, jossa pieni Tuomas näkee tiskin alta punaiset korko­kengät, samoin Helenan piano­kohtaus oli älyttömän hieno!

  3. Olen noin puoli­vä­lissä Neljän­tien­ris­teyk­sessä, ja se on kyllä kaikessa supisuo­ma­lai­sessa tuttuu­dessaan todella hurmaa­va­no­loinen kirja! Juuri sellainen tarina, jonka lukemista jatkaa varmasti vielä mielellään seuraa­vankin “osan” parissa, joten toivot­ta­vasti pääsen pian Lopotinkin pariin! :)

    1. Eikö! Neljän­tien­ris­teyk­sessä, kuten tässä Lopotis­sakin, on kyllä jotain sellaista ihanan tuttua ja lämmintä, mutta samalla myös itselle vierasta, kuten vaikkapa aika ja sokeus. Toivot­ta­vasti pidät kovasti tästä Lopotis­takin, luulisin kyllä!

  4. Kääk, nuo sinun viimeiset sanasi… minä aloitan tämän pian ja yritän pitää odotukset matalina. Mutta vaikeaa se on!

    1. Neljän­tien­ris­teyksen jälkeen oli minul­lakin kyllä kovat odotukset, mutta onneksi Lopotti oli aivan yhtä hieno kuin esikoi­nenkin! Toivot­ta­vasti sinäkin tykkäät!