Type and press Enter.

Siri Pettersen: Odinin­lapsi

Yhteis­työssä Fabulan kanssa


Kerrot­takoon heti alkuun, että fantasia ei ole koskaan ollut mikään suosik­ki­genreni. Pidän kyllä dysto­pioista ja maagi­sesta realis­mista ja Harry Potte­reista, mutta en ole koskaan ollut innos­tunut perin­tei­sem­mästä fanta­sia­kir­jal­li­suu­desta. Taru sormusten herrasta -trilogian olen lukenut, mutta täytyy myöntää, että pidän enemmän sen eloku­va­so­vi­tuk­sista. Siksipä minusta on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, että olisi ihan hyvä astua oman mukavuusa­lueen ulkopuo­lelle ja kokeilla pitkästä aikaa jotain perin­tei­sempää fantasiaa. Norja­laisen Siri Petter­senin Odinin­lasta, joka aloittaa Korpin­kehät-sarjan, kehuttiin paljon monessa kirja­blo­gissa viime vuonna ja se herätti kiinnos­tukseni.
Odinin­lapsen päähenkilö Hirka on erilainen kuin muut yminmaa­laiset: hänellä ei ole häntää. Hirka on aina ollut siinä uskossa, että susi vei sen Hirkan ollessa vasta vauva. Lopulta hänen isänsä paljastaa, ettei Hirkalla ole koskaan häntää ollutkaan. Hirka on odinin­lapsi, ihminen. Mädän kantaja. Hirka ei ole tästä maail­masta, hänen kaltai­siaan vihataan. Hänet tapet­taisiin jos totuus ikinä paljas­tuisi. Ja Riitti on lähes­ty­mässä. Riitissä kaikki 15 vuotta täyttäneet nuoret joutuvat osoit­tamaan kykynsä syleillä Mahtia. Koska Hirka on odinin­lapsi, hän ei osaa syleillä, ja niinpä hän päättää paeta. Asia ei jää kuitenkaan siihen, vaan pian Hirka huomaa olevansa osa jotain suurempaa, koko Yminmaata koskevaa politiikkaa.
Huomasin pian Odinin­lasta lukiessani, ettei kirja olekaan ihan mitään kovin perin­teistä fantasiaa. Mutta on se perin­tei­sempää verrattuna siihen, mitä normaa­listi luen. Odinin­lapsi nojaa vahvasti skandi­naa­viseen mytolo­giaan olematta kuitenkaan mikään viikin­ki­seik­kailu. Tarinaa ei myöskään ole kuorru­tettu kaiken­lai­silla fantasian elemen­teillä ja olennoilla, vaan niitä on yllät­tävän vähän. Yminmaassa ei oikeastaan ole edes magiaa, vaan esimer­kiksi Mahdin syleilyn voi ajatella olevan jonkin­laista voimaa. Yminmaa­laiset myös käyttävät runsaasti luontoa ja sen antimia hyväkseen esimer­kiksi paran­taessaan sairauksia. Karu, pohjoinen luonto onkin kirjassa hienosti läsnä. Mytolo­giasta huoli­matta yminmaa­lai­silla ei ole jumalia, vaan he uskovat korpin­hah­moiseen Näkijään, jolla, kuten myös ylipäänsä korpeilla, yminmaa­laisten pyhillä eläimillä, on suuri rooli tarinassa.
Petter­senin luoma maailma on minusta kiinnostava juuri siksi, ettei se ole liian maaginen, sillä magialla olisi liian helppo selittää asioita. Lisäksi kokemat­to­mam­pikin fantasian lukija sujahtaa Yminmaahan helposti. Hienoa on myös se, ettei Pettersen kerro heti kaikkea, ei edes vielä tässä sarjan ensim­mäi­sessä osassa. Se saattaa vähän hämmentää, mutta myös kutkuttaa, kun ei vielä tiedä koko maail­masta mitään. Yllätyk­siäkin on luvassa. Toisaalta sen vuoksi etenkin kirjan alku on minusta vähän tahmea ja sitä olisi voinut tiivistää reippaas­tikin. Mutta loppuosa on yhtä tykitystä, ihan mahtava!
Eipä harmita yhtään, että luin Odinin­lapsen. Se oli erittäin mukavaa vaihtelua siihen, mitä yleensä luen. Tulen varmasti jossain vaiheessa lukemaan keväällä ilmes­tyvän jatko-osan Mädän.
––
Siri Pettersen: Odinin­lapsi
(Odinsbarn, 2013)
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist
Jalava 2015, 614 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Mahtavaa, että sait ilmeisen positii­visen lukuko­ke­muksen mukavuusa­lueesi ulkopuo­lelta! :) Minulla on tämä(kin) lukemat­tomana omassa hyllyssä. Ilahdutti, kun silmään osui mainintasi, ettei tätä ole kuorru­tettu kaikilla elemen­teillä.

    1. Välillä kannattaa hypätä vähän tunte­mat­to­mam­mil­lekin vesille :) En tiedä, tuleeko minusta koskaan mitään erityistä fantasian lukijaa, mutta silloin tällöin genre varmasti virkistää omia lukutot­tu­muksia.

      Kannattaa sinunkin kokeilla tätä! Koukut­tavan tarinan lisäksi kirjassa on parasta juuri se, ettei se ole liian fantas­tinen kaiken­laisine lohikäär­meineen ja mennin­käi­sineen.

  2. Minäkin olen hieman varovainen fantasian lukija. Valitsen fantasian ja chick-litin väliltä fantasian.

    En jaksaisi Salva­torea. Dystopia ja maaginen realismi maistuvat.

    Luen jopa Erin Hunterin eläin­fan­tasiaa. Etsijöissä on viesti jokai­selle lukijalle, joka uskaltaa nähdä ympäristön, jossa me elämme.

    Viihdyin Siri Petter­senin Odinin­lapsen seurassa. Mätää odottelen.

    1. Minäkin valitsen noista kahdesta ennemmin fantasian. Chick litis­säkään ei sinänsä ole mitään vikaa, välillä siltäkin puolelta löytyy helmiä.

      Saapa nähdä, miten tarina jatkuu Mädässä. Odinin­lapsi jäi kutkut­tavaan kohtaan!

  3. Mätää odottelen minäkin. :)

    1. Odinin­lap­sesta on selvästi tykätty kirja­blo­geissa ja en ihmettele! Toivot­ta­vasti sarja jatkuu yhtä koukut­tavana :)

  4. Kuulos­taapa mielen­kiin­toi­selta! Pidän itseäni fanta­sia­fanina, mutta olen lukenut sitä hävet­tävän vähän voidakseni oikeasti tietää genrestä jotain. Nyt meinaan sujahtaa ennemmin amerik­ka­laisen nuorten fantasian puolelle, mutta tämä voisi olla jossain vaiheessa mukava lukea ja katsoa, mitä tästä lähempää löytyy!

    1. Tämä voisi olla tosiaan piris­tävää vaihtelua verrattuna jenkkien nuorten fanta­siaan! Ja osoitus siitä, että kyllä täällä Pohjo­las­sakin osataan :) Kirjas­toissa tätä on taidettu laittaa sekä nuorten että aikuisten puolelle ja olen samaa mieltä, että kirja sopii hyvin kaike­ni­käi­sille.