Type and press Enter.

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta



Häipyvä uni, silti läheinen vielä –
kirottu ajan katoava virta!
Kotiseutuni kolmen­kym­menen kahden vuoden takaa!



Se kertoi inhimil­li­sestä Maosta johon olin kiintynyt ja joka tunsi miten aika jäyti ruumista, niin kuin itsekin olin tuntenut monta kertaa miten aika täysin varoit­ta­matta tavoitti minut ja liikkui ihon alla kuin sarja pieniä sähköiskuja, eikä niitä saanut loppumaan vaikka olisin mieluusti halunnut. Ja kun ne lopulta hellit­tivät ja kaikki oli taas hiljaista, minusta oli jo tullut toinen kuin ennen olin, ja joskus se sai minut lannis­tumaan.
Per Petter­sonin Kirottu ajan katoava virta kertoo keski-ikäisestä Arvidista, hänen muistoistaan elämästään ja perheestään, erityi­sesti äidistään. Arvidin äiti on sairas­tunut syöpään ja hän matkustaa perheen kesämö­kille Tanskaan. Arvid puolestaan on eroamassa vaimostaan ja matkustaa äitinsä luokse. Ehkä he voisivat vielä korjata välinsä, joista on tullut etäiset parikym­mentä vuotta sitten Arvidin lopet­taessa opiske­lunsa ja alkaessa tehdas­työ­läi­seksi kommu­nismin palossa. Äiti olisi toivonut pojalleen parempaa. Arvid kipuilee riittä­mät­tö­myyden tunteessaan ja äiti vain toivoisi elävänsä vielä sen aikaa, että näkisi Neuvos­to­liiton tulevai­suuden. Onhan vuosi, kun Berliinin muuri murtuu ja Gorbatšov johtaa Neuvos­to­liiton uudis­tu­mis­po­li­tiikkaa.
Tammi­kuusta tuli sattu­malta norja­lainen. Ensin luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni 1:n, sitten Siri Petter­senin Odinin­lapsen ja nyt vielä kolman­nenkin norja­laisen. Jo tästä kolmi­kosta näkee, miten monipuo­lista kirjal­li­suutta Norjasta voi löytääkään. Ei sillä, ettenkö olisi siihen uskonut, mutta hienoa, että kohdalleni sattuikin kolme keskenään erilaista norja­laista romaania. Petter­sonin romaaniin tartuin lähinnä sen vuoksi, että se on lyhyt, nopeasti luetta­vissa, sillä aiemmin tänä vuonna lukemani kirjat ovat olleet melko paksuja tai muuten raskaita.
Kirottu ajan katoava virta ei kuitenkaan ole mitään kevyttä luettavaa. Tarina poukkoilee eri aikata­soissa aina Arvidin lapsuu­desta kertojan nykyhetkeen asti ja kerronta on välillä melkein tajun­nan­vir­ta­maista, hyvin yksityis­koh­taista ja kohtauk­sittain etenevää. Arvid ajatukset ja tunteet ovat välillä niin yksityisiä, että käy mielessä, haluaako niistä edes tietää, mutta samalla huomaa, että miten hienosti Petterson kuvaakaan noita ajatuksia ja tunteita, joita on meistä jokai­sella.
Arvid on vähän ressu­kalta vaikuttava tyyppi. Lähes nelikymp­pinen mies, joka yhä haluaa saavuttaa äitinsä hyväk­synnän ja olla pojista se, jota äiti rakastaa kaikkein eniten. Arvid ei käyttäydy niin kuin käyttäytyy vain siksi, että haluaisi korjata välinsä äitinsä kanssa tai siksi, että tietää äidin tekevän kuolemaa, vaan hän on roikkunut äitinsä helmoissa lapsesta saakka. Isä on Arvidille etäinen hahmo, ehkä siksi, että hän on lapsesta asti saanut kuulla olevansa isänsä näköinen. Joskus Arvidia jopa luultiin ottolap­seksi, niin vähän hän muistuttaa ulkonäöltään äitiään ja sisaruk­siaan. Vaikka Arvidin tunteet ovat inhimil­lisiä, piirtyy hänestä aika epämiel­lyttävä kuva. Sitä täydentää paikoi­tellen epäluo­tet­tavan oloinen kerronta, joka tulee esiin esimer­kiksi Arvidin kuvail­lessa äitinsä tekemisiä ja ajatuksia.
Kirottu ajan katoava virta on parhaim­millaan tunnelman luomi­sessa ja harki­tusti asete­tuissa kauniissa lauseissa. Se on yhtä aikaa sekä surumie­linen että toivoa luova romaani. Tarinal­li­sesti en kuitenkaan saanut siitä paljoa irti lähinnä Arvidin epämiel­lyt­tävän henki­lö­hahmon takia. Olen kuitenkin kiinnos­tunut lukemaan vielä lisää Petter­sonia, sillä tämä oli vasta ensim­mäiseni häneltä. Kumpaa suosit­te­lette, Hevos­varkaat vai En suostu?
––
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
(Jeg forbanner tidens elv, 2008)
Suom. Katriina Huttunen
Otava 2011, 218 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Hassua, että sinä olet lukenut norja­laisia kun minä olen puolestani kahminut (huomaa­mattani) Finlandia-palkittuja :D

    Minä ostin tuon En suostu kirja-alesta viime vuonna. Olen ajatellut lukea sen pian. Tuli mieleeni, että onko Petter­sonin ja Knausgårdin tyyleissä mitään samaa? Kun luin pari pätkää Petter­sonin kirjasta, tuli siitä vähän sama fiilis kuin Knausgårdin ensim­mäi­sestä osasta.

    1. Välillä tapahtuu hassuja asioita :D

      Hmm. Mitä osaan kummal­takin vain yhden kirjan lukeneena sanoa, niin ehkä heistä jotain saman­laista suora­su­kai­suutta ja tarkkaa kuvailua löytyy, mutta Knausgård on mielestäni vielä suorempi, pikku­tar­kempi, perin­poh­jai­sempi, vakavampi ja selkeämpi. Tulipa monta kompa­ra­tiivia!

  2. Suosit­telen Hevos­var­kaita! Se on kauniimpi kuin En suostu, kokonai­sempi. Kaikissa Petter­sonin kirjoissa on kaunista kieltä ja melan­koliaa, mutta sisäl­löltään niissä on eroja. Minuun tämä Kirottu… vetosi koko lailla täysin.

    1. Hevos­varkaat olkoot siis seuraava Petter­sonini! Arvid ärsytti minua tässä kirjassa niin paljon, että se vaikutti jo koko lukuko­ke­mukseen. Muuten nautin kamalasti tarinan tunnel­masta ja kauniista kielestä.

  3. Hevos­varkaat oli ainakin minulle aivan napakymppi! Taitaa olla kyllä tunnel­maltaan hyvinkin saman­tyy­linen kuin tämä Kirottu ajan katoava virta, mutta päähenkilö ei ollut epämiel­lyttävä — pikem­minkin hellyttävä. Keski-ikäinen mies kyllä hänkin, tai no, 67-vuotias. Mikä nyt sitten on keski-ikää? :D

    En suostu oli myös ihan hieno kirja, mutta ei tehnyt minuun niin isoa vaiku­tusta kuin Hevos­varkaat.

    Kirottu ajan katoava virta odottaa minua yöpöy­dällä. Saapa nähdä, milloin siihen tartun.

    1. Vähän arvelutti leimata vajaa nelikymp­pinen Arvid keski-ikäiseksi, koska mikä tosiaan lopulta on keski-ikäinen? Ehkä se riippuu leimaajan omasta iästä :D

      Jos Hevos­var­kaissa tunnelma on saman­tyy­linen kuin tässä, ei haittaa ollenkaan! Jospa siinä ei vain olisi tällaisia Arvideja :D

  4. Oi että, Hevos­varkaat on niin ihana! Se vei sydämeni.

    1. Huippua kuulla! Hevos­varkaat olkoot siis seuraava Petter­sonini!