Type and press Enter.

Margaret Atwood: The Year of the Flood



The Year of the Flood on toinen osa Atwoodin MaddAddam-trilogiaa, joten bloggaukseni käsit­telee väistä­mättä jonkin verran myös ensim­mäistä osaa. Jos et ole lukenut trilogiaa etkä halua tietää siitä etukäteen yhtään mitään, suosit­telen lopet­tamaan tämän tekstin lukemisen tähän. Juoni­pal­jas­tuksia tämä teksti ei kuitenkaan sisällä.

Vuoden ensim­mäisen luetun kirjan tittelin saa Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian toinen osa, The Year of the Flood. Aloitin kirjan jo joulun alla, mutta luin sen päätökseen tämän vuoden puolella.
The Year of the Flood on ikään kuin MaddAddam-trilogian aloit­tavan Oryx and Craken sisarteos. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Oryx and Crake, mutta kertoo eri henki­lö­hah­mojen tarinan. Kerronta vuorot­telee kahden naisen, Tobyn ja Renin välillä. Aikojakin on kaksi, aika ennen Vedetöntä veden­pai­su­musta ja aika sen jälkeen.
Tobylle ja Renille on yhteistä se, että he molemmat elävät Herran tarhurit -nimisen ekolo­gi­sus­kon­nol­lisen lahkon suojissa ennen Vedetöntä veden­pai­su­musta. Yhteistä heille on myös se, että he molemmat jäävät henkiin, kun tuo Vedetön veden­pai­sumus, Oryx and Crakesta tutuksi käynyt pandemia, pyyhkäisee yli maapallon ja tappaa melkein kaikki ihmiset. Viruk­selta sattu­malta suojassa olleet ihmiset ovat toden­nä­köi­simpiä selviy­tyjiä. Puutar­hansa suojiin jäänyt Toby ja työpaik­kansa, erään­laisen bordellin, karan­tee­ni­tilaan lukkojen taakse jäänyt Ren muiste­levat mennyttä ja pohtivat tulevaa yrittäen samalla selviytyä uuden­lai­sesta elämästään ihmisistä (mutta ei eläimistä, etenkään geeni­ma­ni­pu­loi­duista) tyhjen­ty­neessä kaupun­gissa. Kuinka laaja tuho oikein on? Onko muita Tarhu­reita enää elossa? Kuinka pitkään ruoka riittää ja entä sen jälkeen?
The Year of the Flood on raskas­takin raskaampi dysto­pinen kuvaus tulevai­suuden yhteis­kun­nasta, jossa ilmasto on radikaa­listi muuttunut, geeni­ma­ni­pu­lointi on arkipäivää, ihmiset elävät keskenään hyvin eriar­voi­sessa asemassa, eläinten hyvin­voin­nista ei välitetä pätkääkään, raha määrää ja selviy­ty­minen on useim­mille jokapäi­väistä taistelua. Ei siis mikään ruusuinen, muttei valitet­ta­vasti mahdo­tonkaan tulevai­suuskuva. Mutta tuossa maail­massa on myös liikkeitä, jotka kapinoivat nykymenoa ja maailmaa johtavia korpo­raa­tioita vastaan. Herran tarhurit on yksi niistä liikkeistä. He uskovat vakaasti toisen veden­pai­su­muksen tuloon (ensim­mäi­sellä viitataan tietysti Vanhassa testa­men­tissa mainittuun veden­pai­su­mus­myyttiin), vastus­tavat geeni­ma­ni­pu­lointia ja lihan syömistä ja kannat­tavat mahdol­li­simman askeet­tista, materiasta vapaata elämää. He uskovat pelas­tu­vansa Vedet­tö­mästä veden­pai­su­muk­sesta uskonsa ja elämän­ta­pansa vuoksi, ja jatka­vansa uuden ihmis­kunnan, uuden paremman elämän raken­ta­mista kun tuo veden­pai­sumus on ikään kuin puhdis­tanut maapallon kaikesta pahasta.
Vaikka The Year of the Flood sijoit­tuukin samaan maailmaan ja samaan aikaan kuin Oryx and Crake, se ei ole sama tarina. Oryx and Craken keskit­tyessä kahden, parem­missa oloissa elävän miehen tarinaan, ja siihen, miten pandemia oikein syntyi, The Year of the Flood kuvaa puolestaan kahden naisen entistä elämää kaupungin slummeissa ja selviy­ty­mistä pandemian kourissa. Sen ote on feminis­ti­sempi ja ekolo­gi­sempi. Ja vaikka molemmat kirjat ovat itsenäisiä tarinoiltaan, ne kuitenkin limit­tyvät ja lomit­tuvat toisiinsa niin, että molemmat on kannat­tavaa lukea (ja tietysti myös trilogian päättävä MaddAddam). Kirjat voisi lukea halutessaan myös toisinkin päin eli The Year of the Flood ensin, mutta suosit­telen ensin Oryx and Crakea, sillä se kertoo niin paljon trilo­giassa olevan yhteis­kunnan taustoista, geeni­ma­ni­pu­loin­nista ja pandemian synty­vai­heista. The Year of the Floodissa on myös paljon viittauksia Oryx and Crakeen, samoja henki­lö­hah­mo­jakin, joiden tunte­minen ennalta voi olla ihan hyvä juttu.
The Year of the Flood oli erittäin hyvä, voimak­kaasti imussaan pitävä lukuko­kemus. Pidin kuitenkin vähän enemmän Oryx and Crakesta, ehkä siksi, että siinä trilogian yhteis­kunta on vielä lukijalle uusi ja aika ihmeel­linen, vaikkakin kamalalla tavalla sellainen. The Year of the Flood käy oikeastaan samat vaiheet läpi kuin ensim­mäi­nenkin osa, mikä paikoi­tellen saattoi vähän, mutta vain vähän, tylsis­tyttää minua, mutta onneksi ne vaiheet kuvataan ihan toisten ihmisten silmin. En malta odottaa MaddAd­damin lukemista ja miten trilo­giassa esiin­tyvien henki­löiden lopulta käy. Kertokaa, että se on hyvä päätös trilo­gialle!
––
Margaret Atwood: The Year of the Flood
Bloomsbury 2009, 431 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Luin tämän lukematta trilogian ensim­mäistä osaa ja ihan hyvin se toimi niinkin. Kirja on vaikuttava, oikeastaan tosi pelot­ta­vakin. Pidin kovasti, ja jotkin (kammot­tavat) kuvat viipyi­levät edelleenkin mielessä.

    1. Luulta­vasti toimiikin! Oryx and Crake pohjustaa asioita aika hyvin, mutta voi olla ihan jännit­tä­vääkin, kun ei tiedä siitä kaikesta etukäteen.

      Tämä trilogia ei kyllä ole mitään ihanan onnel­lista luettavaa, vaan melko ahdis­tavaa. Ripaus kierou­tu­nutta huumoria siellä sun täällä kuitenkin vähän piristää sitä masen­tavaa tunnelmaa.

  2. Minul­lekin on tämä jäänyt hyvin mieleen. Taita­vasti yksityis­koh­tineen raken­nettu teos. Raskas tarina ja raskasta tekstiä.

    1. Atwood pitää hyvin tämän toisen osan kasassa, vaikka kaikki tapahtuu samassa ajassa kuin ensim­mäi­nenkin. En ainakaan huomannut mitään risti­rii­tai­suuksia kahden kirjan välillä. Kunpa pääsisi pian viimeisen osan ääreen!