Type and press Enter.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina



Kazuo Ishiguron tunnettu romaani Ole luonani aina on ollut koske­mat­tomana kirja­hyl­lyssäni viitisen vuotta. Löysin pokkarin kirppu­to­rilta muistaakseni hieman sen jälkeen, kun olin nähnyt kirjan eloku­va­so­vi­tuksen ja ajattelin lukea sen sitten, kun elokuva on haihtunut tarpeeksi mielestäni. Lokakuussa huomasin niin käyneen ja lista­sinkin silloin kirjan loppuvuoden to be read -kirjojen joukkoon. Halusin ja haluan edelleen palavasti tutustua Ishiguron muihinkin teoksiin, ja Ole luonani aina on niistä tunnetuin, joten aloitin siitä.
31-vuotias Kathy H. viettää suurimman osan ajastaan autossaan, jolla hän ajelee pitkin poikin Isoa-Britanniaa. Matkoillaan hän muistelee lapsuuttaan Hails­hamin eriste­tyssä sisäop­pi­lai­tok­sessa ja siellä hänen kanssaan opiskel­leita ystäviään Ruthia ja Tommya. Nyt Kathy on valvoja, hänen tiensä on vienyt eri suuntaan kuin Ruthin, Tommyn ja monen muun hänen tunte­mansa ihmisen. Pikku­hiljaa Kathyn muistojen kautta selviää vastaukset kysymyksiin siitä, miksi Kathy ja monet muut lapset ovat olleet Hails­ha­missa ja mikä heidän kohta­lonsa on. He eivät nimittäin ole ihan keitä tahansa.
 
Ole luonani aina on dysto­pinen ja vaihtoeh­to­his­to­rial­linen romaani. Dysto­pinen, koska Kathyn ja muiden hänen kaltais­tensa kohtalo on jotain, mikä voisi olla tulevai­suu­dessa totta (joiltakin osin se on totta jo nyt), eikä tuo näkymä ole kovin kaunis, ja vaihtoeh­to­his­to­rial­linen, koska sen tapah­tumat sijoit­tuvat 1960-luvulta 1990-luvulle, ei siis tulevai­suuteen.
 
Paljon oli päässyt unohtumaan romaanin juonesta, ihan se pääasiakin, joten tarina oli minulle melkein kuin uusi. Parhaiten muistan elokuvan viipyi­levän, hidas­tem­poisen tunnelman, joka on läsnä myös kirjassa. Tarinasta saisi tehtyä paljon toimin­nal­li­sem­mankin, mutta luulen pitäväni siitä enemmän tällaisena kamalan, mutta ihanan tunnel­mal­lisena. Kertoja Kathy kuvailee lapsuuttaan Hails­ha­missa hyvin yksityis­koh­tai­sesti. Tärkeimpiä ovat hänen suhteensa ystäviinsä Ruthiin (joka on muuten ehkä yksiä ärsyt­tä­vimpiä kirjal­li­suuden henki­lö­hahmoja) ja Tommyyn, ja sen selvit­tä­minen, keitä he oikein ovat ja mikä on heidän tulevai­suu­tensa. Sitä ei siis kerrota heti, vaan se avautuu lukijalle sitä mukaa kuin Kathylle ja hänen ystävil­leenkin.
 
Kathy ja muut Hails­hamin oppilaat tuntuvat kuitenkin alusta alkaen tietävän, että he ovat jollakin tavalla erilaisia, mutta he eivät oikeastaan kysee­na­laista sitä. He vain hyväk­syvät kohta­lonsa eivätkä edes yritä kapinoida sitä vastaan, eivät edes aikuisina. Lukijasta se tuntunee hieman kummal­li­selta, mutta toisaalta, jos sinut on kasva­tettu tietyn­laista tulevai­suutta silmällä pitäen, eristyk­sissä muista, et ehkä oikein osaa kuvitella muuta. Mutta taas toisaalta, Kathy ja muut hänen kaltai­sensa eivät ole enää aikuisina eristyk­sissä muusta maail­masta, silloin he saavat periaat­teessa elää kuten haluavat. Romaa­nissa ei kuitenkaan käy ilmi, että valvo­taanko heitä jollakin tavoin, sehän voi olla ihan mahdol­lista. Kathyn muistojen kautta ei myöskään käy ilmi, että joku olisi kuitenkin kapinoinut, mutta Kathy ei vain kerro sitä, sillä hän keskittyy vain omansa ja ystäviensä tarinoihin.
 
Ole luonani aina oli minulle siinä mielessä aika jännä lukuko­kemus, että sen kehys ja tapah­tumat ovat hyvin kosket­tavia, mutta kerronnan vähäe­lei­syyden vuoksi en kuitenkaan liikut­tunut. Koska Kathyn ja hänen ystäviensä kohtalo on heille niin normaali asia, siitä tuli aika normaali asia minul­lekin. Romaanin alaku­loi­sessa tunnel­massa on kuitenkin jotain hyvin vangit­sevaa, minkä vuoksi nautin siitä kovasti. Itse juonen sijaan romaanin henki­löiden kohtaloon liittyvä eettisyys ja heidän käyttäy­ty­mi­sensä tilan­teessaan ovat yksiä sen mielen­kiin­toi­simpia teemoja.
 
Ensi vuoden puolella aion lukea lisää Ishiguroa. Jatkan luulta­vasti novel­li­ko­koel­malla Yösoittoja ja sen jälkeen luen ainakin Pitkän päivän illan ja Ishiguron uusimman, The Buried Giantin.
 

––
 
Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
(Never Let Me Go, 2005)
Suom. Helene Bützow
Tammi 2011, 394 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

10 comments

  1. Tämän kirjan omanlai­sensa tunnelma on se, mikä siitä jää parhaiten mieleen.

    1. Ihan totta. Luulta­vasti käykin niin, että ajan kuluessa unohdan taas itse tarinan, mutta tunnelma pysyy.

  2. Tätä ei pysty unohtamaan, luin blogiaikana. Olen nähnyt elokuvan ja omistan dvd:n. Yksi parhaimpia lukue­lä­myksiä.

    1. Kirja jää varmasti mieleen. Ei välttä­mättä itse tarina, mutta tunnelma. Eloku­vakin on kyllä hyvä!

  3. Tämä kirja jää todel­lakin mieleen. On kauan, kun luin tämän, mutta aina välillä huomaan ajatte­levani kirjan henki­löitä ja yhteis­kuntaa. Minäkin pohdin, miksi luovut­tajat eivät kapinoi, mutta eiköhän sen mahdol­lisuus ole poissul­jettu jonkun järeän valvon­ta­ko­neiston takia… Huh, tarina todella kosketti!

    1. Olen viime aikoina vähän innos­tunut dysto­pia­kir­jal­li­suu­desta ja Ole luonani aina onkin varmaan dysto­pioista tunne­tuimpia arvos­te­tuimpia. Oli siis kiva viimeinkin lukea se!

      Minua tarina itsessään ei onnis­tunut kosket­tamaan, koska kerronta oli sen verran vähäe­leistä ja jotenkin etään­nyt­tävää, mutta tunnelma vangitsi.

  4. Minä pidin tästä kovasti ja myös Pitkän päivän ilta on loistava. Yösoittoja pitäi­sikin lukea!

    1. Pitkän päivän ilta kuulostaa tosi kiehto­valta! Jospa ensi vuodesta tulisi Ishiguron vuosi :)

  5. Mulla on tämä kirja juuri paraikaa lukupi­nossa — saa nähdä ehdinkö lukea tämän vuoden puolella vai meneekö ensi vuoteen :)

    1. Oo, kivaa! Tulen sitten kurkkimaan, mitä tykkäsit ja mitä mietteitä kirja herätti :)