Type and press Enter.

Alice Munro: Liian paljon onnea


Olen lukenut aiemmin tänä vuonna kaksi Alice Munron kirjaa, Kerjä­läis­tytön ja Sanan­saat­tajan. Aloitin Munroon tutus­tu­misen hänen hieman epätyy­pil­li­sem­mistä kirjoistaan, koska kumpikaan kirjoista ei ole ihan puhtaita novel­li­ko­koelmia, sillä niiden sisäl­tämät kerto­mukset ovat henki­lö­hah­mojen, ajan ja paikan kautta vahvasti yhteyk­sissä toisiinsa. Ehkä siksi en ollut niin hurmaan­tunut. Päätin, että seuraava Munroni täytyy olla jo napakymppi, ja aika lähelle sitä tämä Liian paljon onnea osuukin.
Kokoelma sisältää kymmenen eri novellia, joilla ei ole miljöönsä tai henki­lö­hah­mo­jensa kanssa mitään yhteistä, ne eivät siis ole tarinal­li­sesti yhtey­dessä toisiinsa. Mutta saman­laisia teemoja niissä on: niille kaikille on yhteistä tapah­tumat, jotka muuttavat päähen­ki­löi­densä elämän. Mitä tapahtuu naiselle, jonka lapset murhataan? Entä kun miehellä on suhde jonkun toisen kanssa? Tai mitä seuraa pikku­tyt­töjen julmuu­desta?
 
Liian paljon onnea on teos, joka lopulta vakuutti minut Munron kyvyistä (novelli)kirjailijana. Huomasin ne toki jo Kerjä­läis­ty­tössä ja Sanan­saat­ta­jassa, mutta tässä kokoel­massa hänen taita­vuu­tensa tulee selväksi heti ensim­mäi­sestä novel­lista lähtien.
 
Kokoelman novel­leista ainakin puolet ovat erityisen sykäh­dyt­täviä. Yksikään ei kuitenkaan ole paljoa toisia heikompi. Avaus­no­velli “Ulottu­vuuksia” iskee heti päin näköä. Siinä nainen, jonka lapset on surmattu, vierailee risti­rii­taisin ajatuksin surmaajan luona vanki­lassa. “Miten meidän tulisi elää” on tarkka­nä­köinen kertomus naisesta, joka muistelee aikaa, jolloin oli vasta eronnut ensim­mäi­sestä miehestään, ja sopimat­to­masta käyttäy­ty­mi­sestä siinä tilan­teessa. “Vapaat radikaalit” sisältää jotain hyvin yllät­tävää ja yllät­tävän kieroa. “Lasten leikkiä” käsit­telee erilai­suutta ja nuorten tyttöjen julmuutta, joka johtaa johonkin peruut­ta­mat­tomaan.
 
Kokoelman päättävä, teoksen nimino­velli “Liian paljon onnea” pohjautuu todel­lisen henkilön, venäläisen matemaa­tikon Sofja Kovalevs­kajan elämään, sen iloihin ja suruihin, ja siksi se poikke­aakin teoksen muista novel­leista. Ja minusta ei ehkä ihan edukseen, sillä pidin sitä kokoelman vähiten kiinnos­ta­vimpana. Munron novellien päähen­kilöt ovat usein tyttöjä tai naisia, mutta on kokoel­massa myös pari miehen näkökul­mas­takin kerrottua tarinaa.
 
Munron novelleja lukiessani minulle tuli sellainen tunne, että jos haluaisin ja osaisin itsekin kirjoittaa, jos haavei­lisin kirjai­lijan urasta, kirjoit­taisin ehdot­to­masti novelleja. Ne vaativat erityistä taitoa, sillä muutamiin kymmeniin sivuihin täytyy osata tiivistää kaikki oleel­linen ja tärkeä. Niin juuri Munrokin tekee. Mutta hän ei myöskään päästä lukijaa liian helpolla. Vaikka hänen tarinansa ovat tuttuja, kenen tahansa arjesta kertovia, paljon jää myös sanomatta. Tässäkin kokoel­massa on useita novelleja, jotka päättyvät niin, että lukijal­lekin jää pohdit­tavaa.
 
Olin vielä vähän aikaa sitten hieman novel­li­kam­moinen, mutta Munron ansiosta voin sanoa, että enpä ole enää. Minulla onkin useampi novel­li­ko­koelma tai muu lyhyitä tekstejä sisältävä teos odotta­massa lukuvuo­roaan.
 

––
 
Alice Munro: Liian paljon onnea
(Too Much Happiness, 2009)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2010, 365 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Täällä vaivaa myös novel­li­kammo, mutta Munroa on kehuttu niin paljon, että jossain vaiheessa hänen tuotan­toonsa on pakko tutustua. Kunhan saisi ensin vähän pienen­nettyä tuota tbr-kasaa :D

    1. Suosit­telen, jospa sinäkin pääsisit Munrolla novel­li­kam­mosta eroon – tai ainakin lievi­tettyä sitä! Munron novellit eivät oikeastaan edes tunnu kovin novel­leilta, niin runsaita ja syvälle meneviä ne ovat, joten senkin vuoksi niiden avulla on hyvä aloittaa kammonsa purka­minen :)

  2. Tämä vaikuttaa kyllä hyvälle, ja sellai­selle millä olisi hyvä aloittaa Munron kanssa. :) En oikeastaan kammoksu novelleja, mutta niitä vaan ei tule juuri luettua.

    1. Tästä on minus­takin hyvä aloittaa, ainakin verrattuna kahteen aikai­semmin lukemaani Munroon, sillä ne ovat sen verran epätyy­pil­li­sempiä.

      Kammoni voitta­misen lisäksi olen oppinut arvos­tamaan novelleja enemmän. Joskus tuntui (ottaen huomioon miten vähän olin novelleja lukenut), ettei niistä oikein saa mitään irti, niissä ei ehdi päästä mihinkään syvem­mälle. Mutta Munron novel­leissa ainakin pääsee!

  3. Tämä oli tosi hyvä! :)

    1. Voi niinpä!

  4. Ihanaa, että pidit tästä! Ja omakin novel­li­kammoni karisi juuri Munron myötä. :)

    1. On vähän hassua, kun Munron novellit eivät oikein edes tunnu novel­leilta! Ehkä siksi, kun ne ovat kuitenkin sen verran runsaita ja tarinal­lisia. Täytyy jatkaa Munron parissa taas ensi vuonna :)