Type and press Enter.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä



Tämä on kirja­sarjan toinen osa. Kirjat ovat kuitenkin myös hyvin itsenäi­sesti luetta­vissa, MUTTA jos et ole lukenut sarjaa tai tätä kyseistä osaa etkä halua tietää siitä yhtään, siis yhtään, mitään etukäteen, ei ehkä kannata lukea pidem­mälle.
Marras-joulukuun vaihde oli kirja­blog­gaa­jalle kiireistä aikaa, kun viikon sisään piti ahertaa kaksi tenttiä ja opponoida gradusem­ma­to­verin tutki­mus­suun­ni­telma. Kiireisten, tentti­kir­jojen täyttämien päivien päätteeksi kaipasin iltalu­ke­mi­seksi jotain kepeää ja Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjan toinen osa, Kuolema ei ole lasten leikkiä, täytti tuon tarpeen enemmän kuin sopivasti.
 
Flavia de Luce pääsee taas osoit­tamaan salapo­lii­sin­tai­tonsa, kun Bishop’s Laceyn kylään saapuu kahden hengen nukke­teat­te­ri­seurue. Ei heidän olisi ollut tarkoitus olla siellä, mutta heidän autonsa sattuu hajoamaan kylän hautausmaan nurkille. Flavia ystävystyy kuuluisan mario­net­ti­tai­teilija Rupert Porsonin ja tämän avustajan Niallan kanssa. Seurue päättää lopulta, kirkko­herran maanit­te­lemana ja Bishop’s Laceyssa kun kerrankin ovat, laittaa pystyyn kaksi näytöstä seura­kun­ta­ta­lolla, mutta kohta­lokkain seurauksin. Flavia alkaa epäillä, ettei seurueen auto hajon­nutkaan sattu­malta juuri hänen kotiky­lässään. Asiaan liittyy jotain muutakin, ehkä jopa vuosia sitten tapah­tunut traaginen pienen pojan kuolema.
 
Flavia de Luce -sarjan kirjat ovat oikeita hyvän mielen dekka­reita, ei liian hurjia, mutta silti hieman jännit­täviä ja ennen kaikkea hauskoja. Flavian hahmo on ihan mahdot­toman kiva, fiksu ja pikku­vanha 11-vuotias tyttö. Kirjoissa on kuitenkin myös syvyyttä, sillä Flavian perhe ei selväs­tikään ole vielä toipunut (ja tuleeko koskaan toipu­maankaan?) tyttöjen äidin kuole­masta, joka tapahtui, kun Flavia oli vasta vauva. Flavia on jatku­vasti tukka­nuot­ta­silla sisko­jensa kanssa ja isä ei oikein ole kiinnos­tunut tyttä­riensä asioista, vaan hautautuu posti­merk­ki­ko­koel­miensa taakse.
 
Verrattuna ensim­mäiseen kirja­sarjan osaan, Piiraan maku makeaan, tämä toinen osa käynnistyy paljon verkkai­semmin eikä rikosten selvittely käy ihan yhtä hurjaksi. Kirjassa tapah­tuvat rikokset ovat muutenkin niin erityyp­pisiä. Vaikea kuitenkin sanoa, kumpi osista on parempi, minusta ne ovat aika samalla viivalla keskenään. Pelkäsin kesällä ensim­mäisen osan luettuani, että miten sarja tulee jatkumaan, alkaako se vain toistaa itseään ja tylsis­tyttää? Tämän toisen osan perus­teella ei ainakaan vielä, sillä se jaksoi kiinnostaa ja naurattaa koko pituu­tensa verran. Ehkä syksyn mittainen odottelu vaikutti asiaan, ihan peräkkäin en näitä kirjoja varmaankaan jaksaisi lukea.
 
Flavia de Luce -dekkarit sijoit­tuvat 1950-luvulle, mutta vuosi­kymmen ei välity minusta tästä toisesta osasta, kuten ei ensim­mäi­ses­täkään, kovin hyvin. Mutta osaksi vanhah­tavan kylätun­nelman ja osaksi kirjan agathachris­tie­mäisen tyylin vuoksi vanhan­ai­kaisuus ja peribrit­ti­läisyys tulevat kyllä muuten hyvin esiin. Flavia de Lucet eivät ole lempi­kir­jojani, mutta oikeassa paikassa oikeaan aikaan niiden lukeminen on todella mukavaa ja rentout­tavaa. Kolmas osa, Hopeisen humme­ri­haa­rukan tapaus, tulee varmasti jossain vaiheessa lukuun, sitten kun pitää taas kiirettä.
 

––
 
Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
(The Weed that Strings the Hangman’s Bag, 2010)
Suom. Laura Beck
Bazar 2014, 389 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Flavia on kyllä ihana päähenkilö, niin omalaa­tuinen ja hauska. Tästä sarjasta tuli kerta­hei­tolla yksi suosi­keistani, enkä malta odottaa alkuvuo­desta ilmes­tyvää seuraavaa osaa. :)

    1. Näitä on oikein mukava ahmia sellaisina oikeasti tosi kivoina välipa­la­kir­joina!

      Ai seuraava tulee jo alkuvuo­desta, onpa kiva! Eikö sarjaa ole tullut alkupe­räis­kie­lel­läkin jo vaikka kuinka monta osaa?