Type and press Enter.

John Burnside: The Dumb House

I began to think other possi­bi­lities, new horizons. I did not know where the soul resided, but suddenly I suspected that it was not in the body as such. Yet – if not there, then where? If not in flesh, or blood, or in the synapses of the brain, it had to be elsewhere. Perhaps it wasn’t physical at all. Perhaps it was a process, like thought, or conver­sation. If the compo­nents of the body were organs and veins and cells, then the compo­nents of thought and language were words and grammar. It was just what Mother had been telling me all along: a creature without language is a creature without a soul. To know the soul, I would have to know language.

Kirjan päähenkilö ja epäluo­tettava kertoja Luke on nyt aikuinen mies. Kun hän oli lapsi, hänen äidillään oli tapana kertoa tälle tarinoita Dumb Housesta. Tosita­rinan mukaan Intian suurmo­gu­li­hal­litsija Akbar Suuri laittoi vasta­syn­ty­neitä lapsia palatsiin, joka tunnetaan nimellä Gang Mahal tai Dumb House, selvit­tääkseen, onko kieli sisäsyn­tyistä vai opittua. Lapsia kaitsivat mykät, jotta lapset eivät altis­tuisi puheelle. Luonnol­li­sesti lapset eivät koskaan oppineet puhumaan.

Luke lumoutuu tarinasta ja se saa hänet kiinnos­tumaan miltei pakko­miel­tei­sesti kielestä ja sen kehit­ty­mi­sestä yksilössä sekä sielun löytä­mi­sestä. Kun Luken äiti kuolee, hänen pakko­miel­teensä syvenee. Luke alkaa suunni­tella omaa koettaan, omaa Dumb Housea, jonka avulla hän voi tieteel­li­sesti todistaa, onko kieli todella opittua vai sittenkin biolo­ginen ominaisuus.

Jos Hanya Yanagi­haran A Little Life on ehkä masen­tavin kirja, jonka olen koskaan lukenut, on John Burnsiden The Dumb House varmaan häirit­sevin ja kammot­tavin. Kammot­tavuus ei synny pelkästään asioista, joita Luke tekee, vaan myös hänen hyvin häirit­se­västä persoo­nal­li­suu­destaan ja tyylistä, jolla Burnside kuvailee tapah­tumia ja Luken päänsi­säistä maailmaa. Kerronta on lakonista ja kliinistä, mutta kieli on paikoi­tellen hyvinkin kaunista ja oival­tavaa. Yhdis­telmä tekikin lukuko­ke­muk­sesta kamalan risti­rii­taisen, mutta silti kiinnos­tavan. Mietin moneen otteeseen, saanko nauttia näin häirit­se­västä ja kamalasta kirjasta?

Luke on kiinnostava henki­lö­hahmo. Toki hän on ihan hirveä, sairas, oksettava oidipus­komplek­sinen mies, joka tekee aivan kamalia asioita, mutta samalla minua kiinnosti suuresti hänen älykkyy­tensä ja kylmän analyyt­tinen suhtau­tu­mi­sensa asioihin sekä ylipäänsä hänen koko ajatus­maa­il­mansa. Toisaalta Luken voi nähdä myös hyvin ironisena hahmona: hän inhoaa small talkia, mutta harrastaa sitä itsekin niiden harvojen ihmisten kanssa, joille hän puhuu, ja pitää nauret­tavana ihmisten kiinty­mystä lemmik­kie­läi­miinsä, mutta hän itse “pelastaa” Lillian-nimisen tytön, johon kiintyy kuin löytö­koiraan. Ironia on siinä, ettei hän itse tajua halvek­si­miensa asioiden ja oman käyttäy­ty­mi­sensä yhtäläi­syyksiä. Luke osoit­tautuu lopulta melko surkeaksi, jopa nauret­ta­vaksi henki­löksi.

The Dumb Housen ansiot eivät ole siinä kaikessa ällöt­tä­vyyden mässäi­lyssä, siinä mitä kaikkea kamalaa Luke tekee, vaikka niin voisi alkuun kuvitella. Itse pidin mässäilyä kiinnos­ta­vampana Luken epäluo­tet­tavaa kerto­ja­hamoa, hänen sairasta mieltään ja pakko­miel­lettään kieltä ja puhetta kohtaan. Kun kaikki tämä on vieläpä kerrottu jotenkin hirveän etään­nyt­tä­västi, mutta samalla kauniin lausein, olin lopulta aika vaikut­tunut. Burnside on taitava kirjoittaja, taidanpa haluta lukea lisää hänen kirjojaan.

John Burnside: The Dumb House
Vintage 1997
204 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Jestas että luet mielen­kiin­toisia kirjoja! Tai sitten osaat kirjoittaa niistä niin vetoa­vasti, että haluisin lisätä kaikki tbr-listaan… :D Tuo kielen kehit­ty­minen ja sielun liitty­minen siihen on kyllä tosi mielen­kiin­toinen teema. Vähän tuo karmivuus etään­nyttää, en hirveästi lue karmivia kirjoja, vaikka niillekin on paikkansa.

    Mielen­kiin­toi­sista kirjoista puheen ollen, osallistun pieneen lukupiiriin, jonka teemana on nainen ja uskonto, ja valittiin seuraavan kerran kirjasta The Testament of Mary sen takia, että luin siitä täällä. Joten kiitos hyvistä arvioista, ne inspiroi :)

    1. Luulen enemmän, että itse kirjat puhuvat tässä puolestaan :D Olin nimittäin itsekin tosi tosi kiinnos­tunut tästä Burnsi­denkin kirjasta, kun siitä ensi kerran kuulin! Herkille lukijoille en tätä suosit­telisi, tässä nimittäin kerrotaan kaikki ihan suoraan… Toisaalta Luke on kertojana sen verran tunteeton ja kylmä, etteivät hänen tekon­sakaan ehkä tunnu niin kamalilta, vaan jotenkin etäisiltä. Mutta varaudu kuitenkin, jos päädyt tämän lukemaan!

      Hei, huippua! Tuo Tóibínin kirja sopiikin aiheeseen hyvin. Mielen­kiin­nolla odotan, mitä sinä siitä tykkäät (ja mitä mieltä lukupiiri oli)! Ja kiitos itsellesi <3 On ihan parasta tietää, että toisetkin innos­tuvat niistä kirjoista, joista on tänne kirjoit­tanut ja joita on hehkut­tanut, kun itsekin inspi­roituu varmaan päivittäin toisten blogeista :)