Type and press Enter.

Hanya Yanagihara: A Little Life


Life would happen to him, and he would have to try to answer it,
just like the rest of them all.
Olen viettänyt puoli kuukautta Hanya Yanagi­haran ylistetyn teoksen A Little Life kanssa. Melkoinen elämä elettä­väksi puolessa kuukau­dessa. Olen vähän pyörällä päästäni, joten katsotaan, mitä tästä tekstis­täkin tulee.
A Little Life alkaa, kun neljä yliopis­tossa ystävys­ty­nyttä nuorta miestä, Jude, Willem, Malcolm ja JB, aloit­tavat aikui­se­lä­mänsä New Yorkissa. Judesta tulee asianajaja, Wille­mista näyttelijä, Malcol­mista arkki­tehti ja JB:stä kuvatai­teilija. A Little Life ei kuitenkaan oikeastaan ole tarina näistä neljästä miehestä ja heidän ystävyy­destään. Alkuun se vaikuttaa siltä, mutta lopulta kaikki liittyy Judeen, joka on heistä neljästä se vähän kummal­linen, omiin oloihinsa vetäytyvä tyyppi, josta kukaan ei oikein tiedä mitään ja joka ei koskaan kerro itsestään mitään. Sivu sivulta lukija ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on: Judelle on tapah­tunut lapsuu­dessa mitä hirveimpiä asioita, sellaisia, joita ei vain pysty sanoin kuvai­lemaan, joita en edes halua tähän kirjoittaa.
Toki A Little Life kertoo myös siitä ystävyy­destä, välit­tä­mi­sestä, toisten tukemi­sesta, mutta keskei­sintä on Juden elämä ja kamppailu jatku­vasti varjossa lymyi­leviä hyeenoja vastaan. Samalla kirja pohtii ylipäänsä ihmisyyttä ja elämää: mitä on elämä ja mikä tekee siitä elämisen arvoista?
Miten masentava kirja A Little Life on. Ja surul­linen. Ahdistava. Ällöttävä. Epätoi­voinen. Ajoittain myös toiveikas ja valoisa, mutta aika vähän. Lukiessa mietin jatku­vasti, että miten kaikki voi mennä näin huonosti, miksei mikään voi koskaan olla hyvin, edes hetken aikaa? Miksi Jude ja hänen lähei­sensä ovat kuin tuomittuja kaikkeen pahaan? Ehkä vastaus piilee osaksi itse Judessa, mutta ei kaikki hänes­täkään johdu. Kun melkein kaikki, mitä kirjassa ja Juden elämässä tapahtuu, on vain niin paskaa, sitä alkaa miettiä, että eihän tämä voi olla mahdol­lista. Tai toki se on, ympäri maailmaa on ihmisiä, joiden elämässä ei tapahdu mitään hyvää, mutta tavallaan se, miten Yanagihara kuvaa kirjassaan sen kaiken pahuuden ja kurjuuden, tuntuu niin liioi­tel­lulta.
Sitten ymmärsin, kun luin Yanagi­haran haastat­telun The Guardia­nista (varoitus: haastattelu sisältää juoni­pal­jas­tuksia!). Kaiken kirjassa täytyykin tuntua liioi­tel­lulta, niin rakkauden, empatian kuin pahuu­denkin. Siksi se kaikki paha, mutta myös hyvä, tulee kirjassa niin voimak­kaasti esiin, kuin se hierot­taisiin antau­muk­sella lukijan kasvoihin tai allevii­vat­taisiin sata kertaa niin, että paperi menee puhki. Sekin, miten upeaa elämää Jude ja hänen lähipii­rinsä tuntuu näennäi­sesti elävän, liittyy tähän. Kaikilla on yliopis­to­tausta, he ovat kultu­relleja ja sivis­ty­neitä, kaikki menes­tyvät siinä mitä tekevät, kaikki tienaavat valtavia summia rahaa ja matkus­te­levat tuon tuostakin ulkomaille. Kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta, mutta sehän vain korostaa sitä mikä on piilossa, sitä surkeutta ja pahuutta. Kun ymmärsin tämän, ymmärsin kirjaa muutenkin paljon paremmin.
Elämän ja sen arvon pohti­misen lisäksi pidin kirjassa eritoten siitä, miten se käsit­telee mieheyttä, erityi­sesti trauma­ti­soi­tuneen miehen näkökul­masta. Miehiä ei yhteis­kun­nas­samme kannusteta edes puhumaan heitä trauma­ti­soi­neista asioista, mutta naiset taas ovat kuin kasvaneet jatkuvaan valmius­tilaan kaiken pahan varalta (mikä on totta kai sekin ongelma), siis ainakin kirjan teemojen osalta. Lisäksi minua ilahdutti eräs ehkä koko tarinan kannalta suhteel­lisen pieni, mutta minusta kuitenkin merkittävä asia: henki­lö­hahmot edustavat hyvin laajaa kirjoa eri seksu­aa­lisia suuntau­tu­misia eikä niistä tehdä numeroa. Esimer­kiksi jo tarinan alussa käy selväksi, että Juden ystävä JB on homosek­suaali, mutta se vain tulee ilmi. Se vain todetaan, tai ei edes todeta, vaan jossain kohdassa vain mainitaan, että hänellä on poikaystävä tai jotain sellaista. Seksu­aa­li­suutta ja seksu­aa­lista suuntau­tu­mista käsitellään kirjassa ihanan luonte­vasti, jollaista sen pitäisi olla oikeas­sakin elämässä. Sellaista, ettei siihen kiinnitä yhtään mitään huomiota.
Koska niin moni ihminen on suorastaan lumou­tunut ja rakas­tunut tähän kirjaan ja se oli/on sekä Man Bookerin että National Book Awardin lyhyt­lis­talla, osasin odottaa jotain todella upeaa, suorastaan tajun­nan­rä­jäyt­tävää lukuko­ke­musta. Ihan niin korkealle kirja ei omalla astei­kollani päässyt, mutta pidin siitä todella paljon, niin paljon kuin yhtä masen­ta­vasta ja kamalasta kirjasta melkein vain voi pitää. Kirjan ainoa ongelma on sen pituus. Loppu­puo­lella se alkaa jo todella laahata ja kiertää kehää. Pidän kyllä siitä, miten se kuvaa äärim­mäisen tarkasti monta vuosi­kym­mentä Juden ja hänen läheis­tensä elämää, liikkuen ajassa edesta­kaisin, ja miten se päästää lukijan Juden pään sisään, kaikkiin hänen tuntei­siinsa, mutta ehkäpä loppu­puolen yksityis­koh­tai­suutta olisi jo voinut karsia. Saatoin myös olla liian stres­saan­tu­neessa ja ahdis­tu­neessa tilassa itsekin loppua lukiessani, tämä viikko on nimittäin ollut rankka. Ehkä siis suosit­telen lukemaan kirjan, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskit­ty­miskyky terässä. Toivot­ta­vasti kirja saataisiin myös suomen­ne­tuksi.
––
Hanya Yanagihara: A Little Life
Doubleday 2015, 720 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Kuulostaa pakah­dut­ta­valta kirjalta. Tuo kansikin antaa olettaa, ettei kirja mikään hilpeä ole, mutta kertomasi perus­teella tämä on vielä ahdis­ta­vampi, kuin oletin. Suomennos olisi kyllä kiva.

    1. Kansi on ihan mahtava, se kuvaa kirjaa hyvin. Tarina sisältää paljon kaikkea ahdis­tavaa ja kamalaa, joten jos on enemmän tai vähemmän herkkä, kirjan voi joutua laittamaan sivuun useaankin otteeseen. Vaikuttava kirja, vaikkei minusta ehkä niin super kuin monen muun mielestä!

  2. En nyt ihan ymmär­tänyt, miksi “kaiken pitää tuntua liioi­tel­lulta” (en lue tuota Guardianin juttua kuitenkaan toistai­seksi, vaikka se varmaan selvit­täisi asiaa), mutta kiinnostava lähtö­kohta. Joku repre­sen­taa­tio­sys­teemi?

    Pitelin tätä kirjaa just eilen Akatee­mi­sessa käsissäni (taas kerran), mutta en ostanut, kun on nyt niin paljon luettavaa muutenkin. Erinomaista oli lukea kirjoi­tuksesi. Kiitos.

    1. Lainaanpa Yanagi­haraa tuosta artik­ke­lista (ei spoilaa mitään):

      One of the things my editor and I did fight about,” she says, “is the idea of how much a reader can take. To me you get nowhere second guessing how much can a reader stand and how much can she not. What a reader can always tell is when you are holding back for fear of offending them. I wanted there to be something too much about the violence in the book, but I also wanted there to be an exagge­ration of everything, an exagge­ration of love, of empathy, of pity, of horror. I wanted everything turned up a little too high. I wanted it to feel a little bit vulgar in places. Or to be always walking that line between out and out senti­men­tality and the boundaries of good taste. I wanted the reader to really press up against that as much as possible and if I tipped into it in a couple of places, well, I couldn’t really stop it.”

      Eli ilmei­sesti Yanagihara haluaa tällä keinolla korostaa käsit­te­le­miään asioita, ei piilo­tella mitään, niin että lukija kohtaa asiat ja tuntee ne mahdol­li­simman voimak­kaasti. En sitten tiedä, toimiiko se kaikille, kun minuakin se vähän mieti­tytti, vaikka tuon jutun luettuani lopulta ymmärsin, miksi hän päätyi tekemään niin. Mutta jos esimer­kiksi sitä kaikkea pahaa ei olisi niin hierottu vasten lukijan kasvoja, olisiko kirja vaikut­tanut niin vahvasti? Vaikea tietysti sanoa.

      Luehan sinäkin tämä jossain vaiheessa, olisi kiinnos­tavaa kuulla, miten koet tuon liioit­te­le­misen ja kirjan muutenkin!

  3. Kirja houkuttaa kaiken muun paitsi sivumää­ränsä perus­teella. Trauma­ti­sioi­tunut mies ja luonteva seksu­aa­li­suuden kuvaus kuulos­tavat hyvältä. Pidän tuosta kohdasta, missä sanot, että naiset on kasva­tettu ikäänkuin olemaan aina valmius­ti­lassa pahaa vastaan, mutta miehiä ei kannusteta puhumaan traumoistaan.
    Ilmei­sesti kirjailija on käyttänyt romaa­nissa paljon myös oman elämänsä aineksia.
    ONNEA Cision-sijoi­tuk­sestasi!

    1. Paksu kuin mikä tämä kyllä on eikä mikään kaikista sujuvin ja helpoin luettava. Yanagihara tykkää myös melko pitkistä virkkeistä. Kaiken lisäksi arvioisin (voin vain puhua omasta puolestani), että tämä kirja on parasta lukea mahdol­li­simman isoina paloina kerrallaan, jotta se vaikut­taisi mahdol­li­simman voimak­kaasti jos sellaista toivoo.

      Totta, Guardianin haastat­te­lussa Yanagihara puhuukin juuri tuosta, miten hänen oma ja läheistensä//tuttaviensa elämä on vaikut­tanut A Little Lifen syntyyn ja tapah­tumiin.

      Ja voi kiitos! Sijoitus oli iloinen yllätys :)

  4. Kuulostaa rankalta, mutta edelleen kiinnos­ta­valta kirjalta. Suomeksi voisin lukea!

    1. Ihan totta, tämä on tosi rankka, mutta silti tosi kiinnostava. Pidetään peukkuja suomen­noksen synty­mi­selle!