Type and press Enter.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa

Olen ollut varovaisen kiinnos­tunut viime syksynä suomen­ne­tusta Pierre Lemaitren kirjasta Näkemiin taivaassa ja siksipä myös varovai­sesti nappasin sen mukaani kirjas­tosta jo monta kuukautta sitten. Sotiin liittyvät kirjat ovat alkaneet tuntua niin tunkkai­silta ja nähdyiltä tässä viime vuosien aikana, mutta tulee niitä kuitenkin luettua aina silloin tällöin siinä toivossa, että kohdalle osuisi poikkeus­tapaus. Ja kesällä lukemani J.-P. Koskisen Kuinka sydän pysäy­tetään olikin ihan mieletön poikkeus, ällis­tyt­tävän mukaan­sa­tem­paava kuvaus talvi­so­dasta. Sitä uskal­taisin suosi­tella niillekin, jotka eivät histo­riasta tai sota-ajasta kirjal­li­suu­dessa kovin innostu.
Melkein yhtä hieno poikkeus on tämä Lemaitren kirja, mutta se yllätti minut vähän toisen­lai­sella tavalla: eihän kirja kerrokaan sodasta! Tai kertoo toki, nimittäin sodan jälkei­sistä vuosista ja sodan vaiku­tuk­sista ranska­laiseen yhteis­kuntaan, niin rinta­malla sotineiden kuin kotirin­ta­malla olleiden kannalta, mutta varsi­naisten sotaku­vausten osuus jää vain kirjan alkupuo­lelle. Näkökulma tuntui minusta virkis­tä­vältä.
Näkemiin taivaassa alkaa siis ensim­mäisen maail­man­sodan viimei­sistä päivistä, kun sotamies Albert Maillard todistaa jotain uskoma­tonta kesken hyökkäyksen. Tuon uskomat­toman teon takana on komea, mutta häikäi­le­mätön ja yksin­ker­tai­sesti hyvin ilkeä luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle. Pian Albert huomaa hautau­tu­vansa elävältä mullan täyttämään kranaa­tin­kuoppaan, sekö on hänen loppunsa, viimeisinä sodan päivinä? Ei, ei onneksi, sillä paikalle saapuu toinen sotamies, Édouard Péricourt, mutta pelas­taessaan Albertia hän loukkaantuu itse hyvin vakavasti.
Näiden tapah­tumien jälkeen kolmen miehen kohtalot ovat toisiinsa sidotut. Hyvän­tah­toinen ressukka Albert on ikuisessa kiitol­li­suu­den­ve­lassa hänet pelas­ta­neelle Édouar­dille ja päättää ryhtyä hoivaamaan häntä, sillä Édouardin tulevaisuus ei ole ruusuinen. Kranaa­tin­sirpale on kirjai­mel­li­sesti vienyt puolet hänen kasvoistaan eikä hän pysty enää puhumaan. Perhettään Édouard ei halua enää nähdä, sillä miksi hänen isänsä hyväk­syisi hänet nyt, kun ei hyväk­synyt ennen sotaakaan? Häijy Henri puolestaan nai Édouardin sisaren Madeleinen tämän suvun maineen sekä suhteiden vuoksi, ja ryhtyy kuihtuvan aatelis­su­kunsa pelas­ta­mi­seksi kahmimaan rikkauksia vähin­täänkin kysee­na­laisin keinoin. Toisaalta sen parempia eivät ole Albert ja Édouard, joista ainakin toinen kaipaa parempaa elintasoa, ja johon pyritään yhtä kysee­na­laisin keinoin.
Pierre Lemait­rella on dekka­ri­kir­jai­lijan tausta ja sen huomaa tämänkin kirjan kohdalla, vaikkei kirja itsessään ole dekkari. Päähen­ki­löiden kohtaloja jännittää ja sitä toivoo heille henki­löstä riippuen mahdol­li­simman paljon hyvää tai pahaa. En muistakaan milloin viimeksi olisin yhtä paljon toivonut kaikkea kamalaa jollekin kirjan henki­lö­hah­molle kuin kamalalle Henrille. Varmaan viimeksi Volde­mortin kohdalla, mikä kertonee Henristä aika paljon! Albert ja Édouard puolestaan saavat lukijan sympatian puolelleen, vaikkeivät hekään puhtaita pulmusia ole, mutta heidän kohta­lonsa surettaa huomat­ta­vasti enemmän kuin Henrin. Näkemiin taivaassa on dekka­reiden tavoin myös hyvin juoni­ve­toinen eikä reilut viisi­sataa sivua tunnu oikeasti niin paljolta.
Kaikkein eniten ihastuin kirjassa sen kerrontaan. Kertoja on varsin kaikki­tie­tä­väinen ja osoit­telee välillä lukijalle asioiden tolia ja kommentoi tulevai­suuden näkymiä. Kertoja kuvaa usein myös tarkka­nä­köisen uskot­ta­vasti päähen­ki­löiden ilmeitä ja eleitä, ajatuksia ja tunteita. Kerron­ta­rat­kaisu tekee minusta kirjasta omape­räi­semmän, se ei ole niin perin­teinen kuvaus sodan jälkeisen ajan yhteis­kun­nasta ja sen ihmis­koh­ta­loista. Ilmeikkään kerronnan suomeksi luomi­sesta tulee kiittää myös suomentaja Sirkka Aulankoa.
Näkemiin taivaassa on surul­linen, mutta silti toiveikas ja paikoi­tellen jopa hieman humoris­tinen romaani sodan runte­le­mi­sista nuorista miehistä ja häpeäl­li­sestä häikäi­le­mät­tö­myy­destä. Kovin montaa kirja­blo­giar­viota en kirjasta löytänyt, joten onkohan sitä ylipäätään luettu kovin paljoa? Suosit­telen lämpi­mästi, kirja tulee ahmittua hetkessä, mikä ei tarkoita, etteikö se olisi myös vaikuttava.
––
Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
(Au revoir là-haut, 2013)
Suom. Sirkka Aulanko
Minerva 2014, 546 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Tämä on niitä harvoja kirjoja viime vuosilta, jotka olen jättänyt kesken. En saanut tähän oikein mitään otetta. Luulta­vasti olin myös hieman kärsi­mätön. Mukava lukea, että sinuun tämä iski.

    1. Ehkä suuri kesken­jät­tä­mis­pro­sentti onkin se syy, miksen löytänyt tästä paljoa blogiar­vioita? :D Toivot­ta­vasti ei kuitenkaan!

      Kirjan alku on kieltä­mättä hitaampi kuin loput tarinasta, joten voi olla, että siinä on helppo väsähtää ja jättää kesken, kun ei vielä tiedä minkä­lainen vyyhti on luvassa.

  2. Minäkin mietin keskeyt­tä­mistä, sillä sota-annos oli hieman liikaa minulle.

    1. Se kyllä läjähtää tehok­kaasti kohti kasvoja heti kirjan alussa ja antaa koko kirjasta ehkä vähän väärän­laisen vaiku­telman, etenkin, jos ei sotaku­vauk­sista oikein innostu. Mutta hyvä, että jatkoit sinnik­käästi lukemista, sillä taisit pitää kirjasta lopulta hyvinkin paljon?

  3. Laura, tämä oli minusta niin suuri yllätys, sillä itsekin oeln kaihtanut sotakirjoja. Näköala siihen, mitä sodan JÄLKEEN onkin kiinnos­ta­vampaa kuin lukea itse sodista. Ja tämähän on osoitus vain siitä, että sodan pahuus ja sen verikylvö jatkuu vielä sodan jälkeenkin. Lemaitsen kerto­jaääni on ihan uskomaton!

    1. Ihan totta Leena, tässä kirjassa tuodaan hienosti esiin se, miten sota tosia­siassa jatkuu vielä pitkään varsi­naisen sodan tai sotimisen jälkeenkin. Onneksi tässä keski­tyttiin sodan jälkeisiin vuosiin, sillä rinta­ma­ku­vaukset tai itse sota-ajan kuvaus on alkanut jo puuduttaa, niin kirjal­li­suu­dessa kuin eloku­vis­sakin. Paitsi se Koskisen Kuinka sydän pysäy­tetään, ah! Oletko lukenut sitä?