Type and press Enter.

Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa

Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa on jäänyt mieleeni sen äärim­mäisen kauniin kansi­kuvan vuoksi. Kirjai­lijan äidistään, joka on kirjan kannessa, kertoma elämän­tarina ei sekään vaikut­tanut ollenkaan epäkiin­nos­ta­valta vaan päinvastoin. Kaiken lisäksi luen hyvin vähän elämä­ker­ral­lisia kirjoja, joten aika tuntui tälle sopivalta. Mutta ilmei­sesti aika olikin epäsopiva.
Delphine de Vigan kertoo romaa­niksi luoki­tel­lussa kirjassaan kolmesta sukupol­vesta: isovan­hem­piensa, äitinsä ja tämän sisarusten sekä omasta ja sisarensa elämästä menneiden vuosi­kym­menten Parii­sissa ja muualla Ranskassa. Suurimman huomion saa kirjai­lijan äiti, Lucile, joka teki de Viganin ollessa jo aikuinen itsemurhan kärsit­tyään sitä ennen koko aikui­si­känsä kaksi­suun­tai­sesta mielia­la­häi­riöstä. Yötä ei voi vastustaa keskittyy ennen kaikkea speku­loimaan sillä, miksi äiti sairastui ja miten sairaus vaikutti hänen, mutta myös hänen lastensa ja muun lähipiirin elämään. Samalla se on matka de Viganin tutkimus- ja kirjoit­ta­mis­pro­sessiin niin lähellä olevasta ja arkaluon­tei­sesta asiasta.
Odotin siis melkoista tunne­ryö­py­tystä ja toisaalta sainkin sitä, mutta toisaalta taas en. Yötä ei voi vastustaa on minulle muutenkin hyvin kaksi­ja­koinen kirja. Ensin­näkin tarina on ehdot­to­masti mielen­kiin­toinen. Pidän paljon eri sukupolvien vaiheista kerto­vasta kirjal­li­suu­desta, kasvu­ker­to­muk­sista ja perheen ytimeen sukel­ta­vista romaa­neista. Mielen sairaudet eivät nekään minua karkota. Mutta ehkä tässä romaa­nissa juuri ne de Viganin pohdinnat romaa­ninsa työstä­mi­sestä, sen mahdol­li­sista vaiku­tuk­sista hänen sukuunsa, ylipäänsä kaikki se kokemusten reflek­tointi, tuntuivat minusta liian tunkkai­selta ja raskaalta. Toisaalta se oli myös mielen­kiin­toista luettavaa, sillä reflektio avaa hyvin suorasti mitä kirjailija on milloinkin ajatellut ja tuntenut kirjoit­ta­mis­pro­ses­sinsa eri vaiheissa. Kirjassa ikään kuin vuorot­telee kaksi eri kerto­musta: kirjai­lijan äidin ja tämän perheen elämästä krono­lo­gi­sesti etenevä kerronta ja sitten kirjai­lijan itsereflektio, jotka toki kuitenkin liittyvät toisiinsa. Toiset ehkä kiinnit­tyvät tällaisen ratkaisun avulla paremmin tarinaan, mutta toisia, kuten minua, se etään­nytti. Tuntuu vähän hullun­ku­ri­selta sanoa, että reflek­tii­vinen ote oli kyllä kiinnos­tavaa, mutta samaan aikaan ei ollut.
Luulen, että olisin kiinnit­tynyt tarinaan paremmin, jos minulla olisi saman­kal­taisia kokemuksia kuin de Viganilla. No, toisaalta minulla onkin, mutta jos olisi vielä enemmän ja syvemmin, niin olisin osannut samastua paremmin. Toivoakseni minulla on kuitenkin empatia­kykyä, joka kiinnitti minut romaaniin ainakin jollain tasolla. Eihän samas­tu­minen ole mikään edellytys kirjasta pitämi­selle, mutta joskus se vie kirjan ihan uudelle tasolle. Yötä ei voi vastustaa tuntuu vain niin hirveän henki­lö­koh­tai­selta romaa­nilta, etten oikein tiedä miten siihen suhtau­tuisin. Kirjai­li­jalle itselleen se on varmasti ollut hyvin tärkeä.
––
Delpine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa
(Rien ne s’oppose à la nuit, 2011)
Suom. Kira Poutanen
WSOY 2013, 318 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Minä ihan jäin tähän kirjaan. Ensin vangitsi kuva, sitten tarina. Minua aivan pikku­riik­kisen vaivasi vain se, että Delphine kertoi itsestään tosi vähän. Toki kirja oli hänen äidistään, mutta hän piti tarkan vaarin omasta revii­ristään. Tässäpä kirja, jota en unohda. Ja miksipä kieltämään, että siihen aikaan, kun minusta otettiin melkein kirjan kantta muistuttava hiukset, profiili, ilme, savuke, tuma poolo) kuva, olin järkyt­tävän onneton…

    1. Kuva on aivan ihana ja huh, mikä yhtene­väisyys sinun mennei­syytesi kanssa! Harmi, etten sitten niin syttynyt tarinalle. Ehkä hetki oli väärä tai sitten tarina on vain liian henki­lö­koh­tainen ja hämmennyin.

  2. Minusta tämä on huikea kirja. Tunnistan osan kohdista, esimer­kiksi tuon itsereflektion, mutta minua se ei jäänyt häirit­semään. Ja jotenkin minusta se teki kirjai­li­jasta herkemmän. No mutta, hauskaa, että luit! Delphine de Vigan kun on isohko nimi Ranskassa, mutta vain kaksi teosta suomen­nettu >:(

    1. Voisin kyllä mielelläni kokeilla jotain hänen muuta kirjaansa, joka ei ehlä olisi näin henki­lö­koh­tainen. Tämän kohdalla jäin jotenkin roikkumaan siihen itsereflektion ja äidin tarinan puoli­väliin.