Type and press Enter.

Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan

Ruotsa­laisen Anna Liham­merin esikois­ro­maani Kun pimeys peittää maan oli minusta syksyn kiinnos­ta­vim­malta vaikuttava dekkari ja pääsi mukaan myös kiehto­vim­mista syksyn uutuus­kir­joista koosta­malleni listalle. Siihen oli kaksi syytä: historia ja yliopis­to­maailma.
Kun pimeys peittää maan sijoittuu vuoden 1934 Ruotsiin. Natsit ovat nousseet valtaan Saksassa ja siellä sekä monissa muissa länsi­maissa eugeniikkaa on alettu harjoittaa ihan yleisesti. Ruotsis­sakin paljon keskus­telua puolesta ja vastaan herät­tänyt steri­li­saa­tiolaki saadaan vihdoin läpi. Samaan aikaan Uppsalan yliopiston Anatomian insti­tuutin kella­rista löydetään tutkija Gustaf Eklund raa’asti murhattuna. Hänen kalloonsa on porattu reiät ohimoiden kohdalle ja sen jälkeen hukutettu ruumi­sal­taaseen, opetus­käy­tössä olevien muiden ruumiiden sekaan. Vaikut­taisi myös siltä, että mies on kuollut vasta hukkuessaan.
Uppsalan poliisit eivät rohkene tarttua tapaukseen, joten Tukhol­masta hälytetään apuun komea, mutta koppavan oloinen komisario Carl Hell apunaan polii­si­sisar Maria Gustavsson, joka ei ole koskaan aiemmin päässyt osallis­tumaan oikean rikoksen selvit­telyyn. Polii­si­si­sarten tehtävänä on lähinnä auttaa naisia ja lapsia, olivatpa he tekijöitä tai uhreja. Alkuun suhteel­lisen selvältä vaikut­tanut rikos muuttuu kuitenkin varsin monimut­kai­seksi eikä uusilta uhreilta vältytä. Kuka on julmien murhien takana ja miksi?
Kun pimeys peittää maan on jouhe­vasti etenevä dekkari, jossa vaihtoehtoja murhaa­jaksi riittää. Ja tietysti arvasin väärin. Kirjassa ei seurata ainoastaan komisario Hellin ja polii­si­sisar Gustavs­sonin tekemisiä, vaan toisen näkökulman tapah­tumiin antavat Saksasta Ruotsiin tulleet Meulerin paris­kunta ja heidän lähipii­rinsä. Dekka­reissa minua on usein tuskas­tut­tanut tyhmät, epäus­kot­ta­vasti käyttäy­tyvät henki­lö­hahmot, mutta tässä kirjassa ei ole sitä ongelmaa, vaikka ehkä komisario Hell onkin hieman kärjis­tetty. Polii­si­sisar Gustavs­sonin hahmo taas on hirveän piristävä, aikakauteen istuva ja voimakas nainen. Muistakin hahmoista pidin.
Kirja käsit­telee painavia teemoja, kuten eugeniikkaa, rakkau­desta tehtyjä tekoja sekä sitä, kenellä on oikeus päättää oikeasta ja väärästä, elämästä ja kuole­masta. Teemat yhdis­tettynä 1930-lukuun tekee kirjasta mielen­kiin­toisen katsauksen ajan politiikkaan. Tuntuu hullulta, miten Ruotsissa ja myös Suomessa pakkos­te­ri­li­saa­tiolaki oli voimassa vielä 1970-luvulle asti. Siitä ei ole kauan.
Kun pimeys peittää maan ei jättänyt minuun kovin voima­kasta vaiku­tusta, mutta pidin kuitenkin sen lukemi­sesta. Lukemieni dekka­reiden (joita ei nyt kovin paljoa ole) joukossa se on kärki­kastia. Suosit­telen älyllisten, mutta silti helposti viihdyt­tävien dekka­reiden ystäville.
––
Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
(Medan mörkret faller, 2014)
Suom. Ulla Lempinen
Atena 2015, 332 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

13 comments

  1. Tämä kirja oli minulle iloinen yllätys, ihan hirveästi ennakko-oletuksia ei ollutkaan, joten ne ylittyivät roimasti. Kirja on pelot­ta­valla tavalla ajankoh­tainen, vaikka on histo­rial­linen dekkari. Liekö jatkoa tulossa?

    1. Minäkään en oikein tiennyt mihin astun tämän kirjan kanssa, joten se yllätti positii­vi­sesti vaikkei miksikään lemppa­rikseni muodos­tu­nutkaan. Mutta tasokas dekkari, ainakin minun dekka­ri­his­to­riallani! Ja olen samaa mieltä ajankoh­tai­suu­desta. Luin tämän rinnalla Krohnin Taina­ronia, josta siitäkin tuli nykypäivän tapah­tumat mieleen.

      Jatko-osia lukisin mielelläni, joten toivotaan!

  2. Mä en oikein lämmennyt, vaikka aihe kiinnos­tikin. Henkilöt jotenkin tökki…

    1. Sinä taidatkin lukea paljon dekka­reita? Ainakin enemmän kuin minä :D Ehkä helpommin tulee sitten verrattua muihin ja etenkin niihin parempiin.

    2. Joo, mähän olen täysin maaninen, mitä tulee dekka­reihin :D

  3. Minä taas lämpenin. Histo­rial­liset dekkarit ja muutkin histo­rial­liset kirjat ovat todella kiinnos­tavia. Tässä dekka­rissa oli taustatyöt tehty laaduk­kaasti ja minä tykkäsin myös koppa­vasta päähen­ki­löstä :)

    1. Histo­rial­liset romaanit ovat minunkin suosik­kejani, kuinkas muuten :) Histo­rial­liset dekkarit tuntuvat nekin helpommin lähes­tyt­tä­viltä. Liham­merin akatee­minen tausta antoi odottaa juuri taustatyön laaduk­kuutta ja sitähän se onneksi olikin.

      Ai niin, unohdin linkittää teitä muita tästä blogan­neita. Pitääpä korjata :)

  4. On aina kiva lukea arvioita uusista mahdol­li­sesti hyvistä dekka­reista! Olen nykyään niiden suhteen melko kranttu, mutta haluan pitää kuitenkin näppi­tun­tuman siihen, mitä on tarjolla. Tämän taidan pistää hautumaan korvan taakse kirjoi­tuksesi perus­teella :)

    1. Monet dekkarit tuntuvat vain toistavan toisiaan (tai sitten en vain lue niitä tarpeeksi), mutta tämä tuntui heti vähän erilai­sem­malta! Tosin histo­rial­lisuus kiehtoo minua romaa­nissa kuin romaa­nissa, joten sekin saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että tämä oli sen verran hyvä. Mutta kannattaa tosiaan tallettaa sinne korvan taakse :)

  5. Luin tämän juuri ja aihe oli mielen­kiin­toinen niin tapah­tu­maym­pä­ris­töltään kuin ajanku­valtaan. Jonkin verran minua häiritsi pintaan nouseva saarna­teks­ti­mäisyys, joka lienee perua tieto­kir­jai­lijan taustasta.

    1. No joo, nyt kun mainitsit, niin ehkä jotain saarna­mai­suutta tässä oli mukana. Johtunee ehkä aihepii­ris­täkin?

  6. Yksi vuoden parhaista dekka­reista eikä näistä asioista ole kovinkaan kauaa.

    1. Minus­takin, mikä on helposti sanottu, sillä en lue paljoa dekka­reita vuosittain :D Pidin paljon siitä, miten kirja kytkeytyy nykypäivään.