Type and press Enter.

Margaret Atwood: Oryx and Crake

Ensim­mäinen lukemani Margaret Atwoodin kirja oli viime kesäinen Nimeltään Grace. Kirja oli ihan hyvä ja herätteli entisestään kiinnos­tustani kirjai­lijaa kohtaan, joten halusin jatkaa hänen tuotan­toonsa tutus­tu­mista. Kesäkuun alussa laati­massani kesäkirjat 2015 -listauk­sessa mainitsin haluavani lukea tänä kesänä Atwoodin MaddAddam-trilogian avausosan Oryx and Craken ja niinpä se lähti tuossa eräs päivä mukaani kirjas­tosta.
 
Romaanin päähenkilö kutsuu itseään Snowma­niksi. Snowman saattaa olla ainoa elossa oleva ihminen koko maapal­lolla. Vasten­tah­toi­sesti hän pitää silmällä Craken lapsiksi kutsuttuja ihmisen kaltai­siksi geeni­ma­ni­pu­loituja olentoja. Olennot palvovat luojaansa Crakea ja kasvit ja eläimet luonutta Oryxia. Snowmania he kuitenkin lähes­tyvät varoen, sillä hänen ulkonä­könsä ja käytök­sensä on omituista. Välillä he kuitenkin kyselevät Snowma­nilta heille tunte­mat­to­mista asioista aina hänen kylläs­ty­mi­seensä asti. Miten selittää noille olennoille esimer­kiksi parran käsite, kun heillä itsellään ei kasva minkään­laista karvoi­tusta?
 
Snowman on näänty­mäi­sillään nälkään. Siksi hän päättää yrittää pyrkiä takaisin Craken päämajaan, siellä pitäisi olla vielä ruokaa, lääkkeitä ja aseita. Samalla Snowman tekee matkan mennei­syy­teensä, sinne mistä kaikki alkoi ennen pandemiaa, sinne missä olivat Oryx ja Crake.
 
Atwoodin luoma maailma sijoittuu suhteel­lisen läheiseen tulevai­suuteen, jossa geeni­ma­ni­pu­lointi on jo arkipäivää, sairauksia voidaan parantaa ja ihmiset elävät keskenään hyvin eriar­voi­sessa asemassa. Ilmas­tolle on tapah­tunut jotain ja esimer­kiksi vanha New York on hukkunut ja tilalle on tullut New New York. Maapal­losta on tullut entistä liika­kan­soi­te­tumpi paikka elää. Asetelma on tälle genrelle siis hyvin tyypil­linen.
 
Luen vähän spefiä, mutta tunnistan kuitenkin, että Atwoodin kirjoit­ta­mi­sessa on silti jotain erilaista, jotain hyvin vangit­sevaa. Minä en kuitenkaan koukut­tunut Oryx and Crakeen aivan heti, sillä tarinan aukene­minen vaatii ensin vähän kärsi­väl­li­syyttä ja sivuja. Kun aloin olla enemmän mukana siinä, mitä on oikein tapah­tunut, halusin vain tietää lisää. Vangit­se­vuu­tensa lisäksi Oryx and Crake on myös hyvin lohduton ja surul­linen kirja. Snowmanin kamppailu omien muisto­jensa ja ajatus­tensa kanssa on tuskal­lista luettavaa, samoin hänen kamppai­lunsa elämästä ja kuole­masta. Mutta kuten kirjan alussa oleva lainaus Jonathan Swiftin Gulli­verin retkistä sanoo: “– because my principal design was to inform you, and not to amuse you.” Niin, Oryx and Crake ei ole mitään ihastut­tavaa luettavaa.
 
Oryx and Crake herät­tänee lukijoissa paljon ajatuksia, niin minus­sakin. Se tarjoilee esimer­kiksi pahimman mahdol­lisen kauhu­kuvan geeni­ma­ni­pu­loinnin seurauk­sista. En ole suora­nai­sesti geeni­ma­ni­pu­lointia vastaan esimer­kiksi sairauksia paran­net­taessa, mutta liika voi todel­lakin olla liikaa. Ihminen on itsekäs eläin ja tilai­suuden tullen ihminen voi toimia ajatte­le­matta yhtään mitään muuta kuin omaa napaansa. Tässä valossa tieteen kehitys näyttäytyy jopa uhkaavana asiana. Toinen ajatte­lemaan laittanut asia kirjassa olikin niinkin pieni juttu kuin ihmisyys ja mitä on olla ihminen, nyt ja tulevai­suu­dessa. Mitkä ovat valin­tamme ja mitkä ovat niiden seuraukset.
 
Oryx and Crake oli minulle täyden kympin kirja. Vaikuttava ja omaää­ninen. Toivot­ta­vasti pääsen pian jatkamaan trilogiaa kakkos­osalla The Year of the Flood.
 

––
 
Margaret Atwood: Oryx and Crake
Bloomsbury 2003, 378 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Minun on tarkoitus myös lukea tämä, vaikka ei lähiai­koina. Nyt meneillään oleva Sokea surmaaja on hyvä, mutta ei niin hyvä kuin voisi olla, Huomaan sen siitä, että kirja ei kutsu lukemaan joka käänteessä. Odotan jo pääseväni seuraavaan kirjaan.

    1. Minusta tuntuu, että Atwoodin tuotanto on vähän epäta­saista. Tai en tiedä, onko se epäta­saista vaiko sitten sitä, että toiset tykkäävät siitä spefim­mästä puolesta ja toiset taas realis­ti­sem­masta. Sokea surmaaja kiinnostaa minua, mutta harmi, jos se ei ole mikään loistava.

  2. Teen samaa urakkaa, aika lopussa olen. Mietin keväällä, että lopetanko Atwoodin lukemisen vai.… Olen aloit­tanut Kivet­ty­neistä leikeistä ja Lievää vakavam­masta kauan sitten. Hän on ollut minulle todella tärkeä, mahtunut kympin sisälle. Edessä on Herran tarhurit ja sitten Uusi maa. Scifit eivät kiinnosta minua laisinkaan. Fantasia menee hyvinkin ja dystopiat tietyn­laiset. Yritin lukea kevään uutuutta. Ei sujunut, pakko lukea nuo pohjaksi. Olin ne ostanut, mutta lukematta. On vaikea luopua kirjai­li­jasta, joka on merkinnyt niin paljon. Ja hyvähän tämä on.

    1. Luet siis tällä hetkellä tätä samaa kirjaa? Ehdot­to­masti kannattaa kyllä lukea tämä ja Herran tarhurit ennen Uutta maata, kun kyseessä on kuitenkin trilogia. Mukavaa, että olet pitänyt, joten ehkei sinun vielä tarvitse kokonaan luopua Atwoo­dista. Se on kyllä harmi, jos itselle rakas kirjailija ei enää olekaan sitä tuotan­tonsa puolesta myöhemmin, hän alkaa vaikka kirjoittaa ihan toisen­laisia teoksia, itselle ihan vierasta genreä kuin aikai­semmin.