Type and press Enter.

Katja Kettu: Yöper­honen

Minä olen Valkoisen Jumalan tytär ja minua ette kiinni saa. Hiihdän Neito­tun­turin laitaa henkeni edestä, ja lapseni hengen. Ajohurtat louskut­tavat alhaalla kurussa, takaa-ajajien huudot kaikuvat:
– Huora hiihtää! Se yrittää Ryssiin pakoon!

 
Petsamo 1937. 15-vuotias Irga on rakas­tunut kommu­nismia akitee­raavaan Suenham­paaseen. Ohranjyvä alkaa itää, Irgan sisällä kasvaa uusi elämä. Tyttö päättää hiihtää Neuvos­tojen maahan rakkaansa luokse. Rajan toisella puolella Irgaa syyte­täänkin Neuvosto-Venäjän vakoi­lusta ja vasta­val­lan­ku­mouksen lietso­mi­sesta. Hänet kulje­tetaan kaivos­työhön keskit­ty­neelle Vorkutan leirille pohjoisen ikiroutaan. Olot ovat hirvit­tävät.
 
Marinmaa, Lavran kylä 2015. Suoma­lainen Verna matkustaa Lavran kylään tunnis­tamaan isänsä ruumiin. Isä on lähtenyt Venäjälle ottamaan selvää äitinsä kohta­losta ja kuollut mysti­sissä olosuh­teissa, suussaan yöper­honen, motyljok. Verna tapaa vanhan naisen nimeltä Elena Mihai­lovna, joka on viimeisiä Vernan isän elossa nähneitä henki­löitä, ja yrittää selvittää, mitä isälle oikein tapahtui. Elena kuitenkin vaikenee, koko kylä vaikenee. Se ei pidä utele­mi­sesta, vanhojen kaive­le­mi­sesta. Mitä kylässä on oikein meneillään?
 
Katja Ketun Yöper­honen on syksyn kirja­tapaus. Ketun aiempi romaani, kehuttu ja palkittu Kätilö oli itselleni huikea lukuko­kemus, se on ehdot­tomia suosik­kejani kotimaisen kirjal­li­suuden joukosta. Hyvin saman­kal­taisiin tunnelmiin vie myös Yöper­honen. Se on tunnis­tet­tavaa Kettua aiheensa, kerron­ta­tyy­linsä ja kielensä vuoksi, mutta se ei kuitenkaan ole toinen Kätilö. Tällä kertaa Kettu vie lukijansa Neuvos­to­liittoon ja Venäjälle, kahteen eri aikaan ja kahteen eri maisemaan. On nuori Irga ankeaakin ankeam­malla vanki­lei­rillä taiste­le­massa hengestään ja Verna nykypäivän marilai­sessa kylässä selvit­tä­mässä isänsä kohtaloa. Kahden suoma­laisen, mutta eri ajan naisen välille rakentuu side. Yöper­honen on hyvin univer­saali, mutta samalla kovin intiimi romaani ystävyy­destä, rakkau­desta ja ennen kaikkea ihmisyy­destä. Se jännittää ja ahdistaa, ilahduttaa ja pakah­duttaa.
 
Yöper­hosen tapah­tumat ja henki­lö­hahmot ovat äärim­mäisen mielen­kiin­toisia ja jännit­teisiä. Romaanin lyhyet luvut etenevät kuin itsestään, niitä on ihan ahmittava. Tarinan tasolla Yöper­honen on minusta vetävämpi kuin Kätilö, sillä se on selkeämpi ja juoni­ve­toi­sempi, ehkä helpommin lähes­tyt­tä­väkin. Jos romaa­nissa on kaksi eri aikatasoa, minua usein huoles­tuttaa se, etten pääse toisen aikatason tarinaan yhtä hyvin mukaan kuin toisen – usein mennei­syyteen sijoit­tuvan tarinan taso vetää minua puoleensa paljon kovemmin kuin uudempaan aikaan sijoittuva. Yöper­ho­sessa ei kuitenkaan ollut sitä ongelmaa, molemmat ajat ja niiden tapah­tumat veivät minut mennessään. Irgan aika Vorku­tassa on järkyt­tävän kiinnos­tavaa luettavaa, samoin se, mikä hänen kohta­lonsa mahtaa olla. Nykyajassa taas kaiken yllä leijuva mystee­risyys, Vernan isän kohtalo ja Lavran kylän oudot tapah­tumat saavat ihan karvat pystyyn. Missään vaiheessa Yöper­honen ei siis tylsis­tyt­tänyt tai kylläs­tyt­tänyt.
 
Yöper­ho­sessa on mukana ripaus maagista realismia, sellaisia asioita, joihin ei löydy järjel­listä selitystä. Marilaisten luonto­suhde ja mytologia selit­tävät jotain, mutta eivät kaikkea. Lisää mysti­syyttä jo valmiiksi osin varsin mystisiin tapah­tumiin tuo kirjan loppu­puo­lella alkavat luvut, joiden päähen­kilönä esiintyy Vova. Lukijalle tosin aukeaa pian kuka tämä henkilö oikein on.
 
Yöper­ho­sesta ei voi puhua mainit­se­matta Ketun omanlaista, Kätilös­täkin tuttua kirjoi­tus­tyyliä. Joitakin se tuntuu ällöt­tävän, toisia vieraan­nut­tavan, toisia ihastut­tavan. Minua se ihastutti jo Kätilössä. Kieli on rouhevaa, ehkä paikoi­tellen rumaakin, mutta ennen kaikkea todella inten­sii­vistä ja rikasta. Kieli on se juttu, joka nostaa Ketun kirjat ihan uudelle tasolle ja tuo hänen tarinoi­hinsa syvyyttä. Yöper­ho­sessa kieli ja sen yhteydet päähen­ki­löiden omiin kulttuu­reihin ja identi­teet­teihin yhdis­tyvät oival­ta­valla tavalla. 
Enempää ylistys­sanoja en enää löydä. Enkä löydä kriti­soi­ta­vaakaan. Toteanpa enää vain, että Kätilöön rakas­tu­neille Yöper­honen on pakol­lista luettavaa. Kahdella romaa­nillaan Kettu on vienyt ainakin minun sydämeni ihan kokonaan.
 
––
 
Katja Kettu: Yöper­honen
WSOY 2015, 326 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

10 comments

  1. Olen Ketun kielestä justiinsa samaa mieltä ja luetta­vahan tämä on.

    1. Tulehan sitten kertomaan mitä pidit!

    2. Täällä ollaan, Laura ja kirja nyt luettu. Kieli oli, kuten sanoit, mukaansa tempaavaa ja minulle sopivan “poron ydinkonstein paran­neltua”, niin, että yhtään ei tarvinnut hienos­tella vaan möyheästi edetä ja antaa tekstin viedä. Ja kyllä se veikin. Jahka Finlandia-ehdokkaat valitaan, niin veikkaanpa että Yöper­honen liitelee Hectorin käsiin ja toivot­ta­vasti vaikuttuu. Toivon samaan sarjaan pääsevän myös JP Koskisen Kuinka sydän pysäy­tetään. Molemmat kirjai­lijat ovat hyvin tausta­työnsä tehneet ja ymmärrän, että sinäkin historian opiske­lijana tykkäät.

      Tämä tuli taas vähän myöhäseen, mutta kirjan jonotus vei näin kauan.
      Kostjan sanoin: Aina valoa kohti, vuoden pimein aikahan on vaan tässä välissä!

    3. Hei, mukavaa, että sait kirjan viimeinkin käsiisi, luetuksi ja vieläpä pidit siitä :) Ja eihän siinä kovin kauan aikaa mennyt, kun ottaa huomioon, miten jonotettu tämä kirja kirjas­toissa takuulla on.

      Toivot­ta­vasti Kettu ei jatkos­sakaan luovu omasta tyylistään, etenkään siis kielel­li­sestä, niin mahtavaa se on. Minulla on ihan samat suosikit Finlandia-ehdok­kaiksi kuin sinul­lakin. Kovin montaa muuta kotimaista uutuutta en ole tänä vuonna sitten lukenutkaan. No, alkuvuo­desta lukemani Anneli Kannon Pyöveli olisi myös kiva nähdä ehdok­kaana, mutta olisi­kohan listalla sitten jo liikaa histo­rial­lisia romaaneja… Ensi perjan­taina kuulemme sitten :)

      Ihana tuo Kostjalta lainaamasi lause, näinhän se on.

  2. Hieno kirjoitus :)! Luen itsekin tätä juuri hyvin hitaaseen tahtiin…

    1. Kiitos bleue! Nautihan!

      Luulin lukevani jo blogiasi, mutta en näköjään. Korjasin asian :)

  3. Pidin tästä paljon! Luulin, että lukeminen vie aikaa, kun oli samalla muitakin kirjoja kesken, mutta Yöper­honen vei mukanaan niin voimalla, että muut kirjat saivat jäädä odottamaan aikaa parempaa.

    1. Uskon, ettei muut kirjat enää paljoa kiinnos­taneet kun tähän tartuit. Minäkään en olisi malttanut lukea mitään muita kirjoja samaan aikaan, niin vangitseva ja ahmaistava tämä kirja oli ja on. Täytyy tulla lukemaan tarkemmat mietteesi kirjasta!

  4. Aloitin Kettuun tutus­tu­misen tällä kirjalla. Ihastuin tähän hienoon tarinaan ja upeaan kieleen. Koin marilai­suuden hyvänä elementtinä.

    1. Hieno kirja aloittaa! Seuraa­vaksi sitten Kätilö? :)