Type and press Enter.

J.-P. Koskinen: Kuinka sydän pysäy­tetään

J.-P. Koskisen sodasta ja rakkau­desta kertova romaani Kuinka sydän pysäy­tetään tervehti minua kirjaston hyllystä ja hetken mieli­joh­teesta nappasin sen mukaani, vaikken ollutkaan ihan varma pitäi­sinkö edes siitä. Odotin kirjalta lähinnä ihan mielen­kiin­toista kuvausta talvi­so­dasta rakkaus­juo­nella höystettynä, mutta miten se pitikään imussaan, vau!
 
Tarinan kertoja on Juho Kivilaakso, oikeammin Stendahl, jonka elämää seurataan suurin piirtein Suomen sisäl­lis­so­dasta 1918 talvi­sodan päätty­miseen keväällä 1940. Juho on vasta nuori mies, kun hänet äitinsä ja sisarus­tensa kanssa viedään Suomen­linnan vanki­lei­rille. Isä on tsaarin armeijan eversti ja lähtenyt Venäjän sisäl­lis­sotaan. Ja sille tielle hän myös jää.
 
Perhe pelastuu vanki­lei­riltä Manner­heimin avustuk­sella. Juhon isä ja Mannerheim olivat aikoinaan molemmat tsaarin armeijan palve­luk­sessa ja tunsivat toisensa hyvin, vaikka heidän tiensä sittemmin veivätkin eri poluille. Ei ehkä olekaan sattumaa, kun Mannerheim kymme­nisen vuotta myöhemmin pyytää kadet­ti­koulun käynyttä Juhoa palve­luk­seensa Moskovan diplo­maat­ti­kunnan avusta­jaksi, toisin sanoen jonkin sortin tiedus­te­lijan tai vakoi­lijan tehtäviin. Juho kieltäytyy ensin, mutta tulee sitten ajatel­leeksi isäänsä ja rakkau­den­koh­dettaan, entistä naapu­rin­tyttöä Lauraa. Mosko­vassa voisi päästä isän jäljille ja diplo­maat­ti­kunnan avustajana tienata rahaa, jotta voisi kosia Lauraa. Lupaa Juho myös sellais­takin, että estäisi edessä häämöt­tävän sodan vaikka yksin.
 
Tiedus­te­lijan virka vie häntä niin Moskovaan kuin Berlii­niinkin ja taas takaisin. Juho kerää arvokasta tietoa, joskus vähän kysee­na­lai­sinkin keinoin, ja yrittää vakuuttaa itsensä ja muut siitä, ettei mitään sotaa ole tulossa. Se kuitenkin tulee, lupauk­sista huoli­matta. Juho lähtee rinta­malle taiste­lemaan riviso­ti­laiden rinnalle huolissaan Hyrsy­län­mutkaan jääneistä äidistään ja siskostaan. Mielessä on myös Juhon ikuinen rakkaus, Laura.
 
Kuinka sydän pysäy­tetään on kiehtova sekoitus faktaa ja fiktiota. Useat tarinan henki­löistä ovat ihan oikeita nimiä sekä sotaa edeltävä aika ja sodan vaiheet kuvataan varsin aidolla ja uskot­ta­valla tavalla. Tarinan sekaan on ujutettu myös joitakin oikeita lehti­leik­keitä ja muita dokumentteja, jotka entisestään vahvis­tavat tarinan fakta­puolta. Mikään perin­teinen rinta­ma­kuvaus kirja ei kuitenkaan ole, sillä vähintään puolet tarinasta sijoittuu sotaa edeltävään aikaan, jossa erityisen mielen­kiin­toista on diplo­matian ja vakoilun rooli Suomen silloi­sessa tilan­teessa sekä maail­man­po­li­tiikan kehitys. Yhtälailla kiinnos­tavaa on myös Juhon kasvu sekä kipuilu isänsä, muun perheensä ja rakkau­den­koh­teensa suhteen. Kuinka sydän pysäy­tetään on todella alani­mek­keensä mukai­sesti romaani sodasta ja rakkau­desta.
Kirja etenee krono­lo­gi­sesti eteenpäin, mutta kahdessa eri aikata­sossa. Toisessa seurataan Juhon kehitystä lapsesta aikui­seksi mieheksi ja Manner­heimin vakoi­li­jaksi, toinen alkaa talvi­sodan ensim­mäi­sestä päivästä. Myöhemmin aikatasot yhdis­tyvät toisiinsa ja lukija ymmärtää enemmän. Loppu on koskettava.
Mietin lukiessani, kuinka Kuinka sydän pysäy­tetään on kuin historian oppitunti talvi­so­dasta ja sitä edeltä­västä ajasta, mutta positii­vi­sella tavalla. Se on mielen­kiin­toista luettavaa vaikkapa historian yliop­pi­las­kir­joi­tuksiin valmis­tau­tu­ville tai niille, jotka haluavat kerrata talvi­sodan vaiheita. Se on historiaa hyvin vetävällä tavalla kuvattuna. Niillekin, joista talvisota tuntuu olevan jo loppuun­ka­luttu aihe, kirja antaa toisen­laisen näkökulman aikaan, uskon sen tuovan jotain uutta. Minul­lekin se toi. En olisi millään malttanut laittaa kirjaa sivuun tehdäkseni välillä jotain muuta. Vaikka tiesin, mitä tulee tapah­tumaan, halusin tietää, mitä juuri Juholle tapahtuu. Löytääkö hän isänsä, saako hän rakkau­tensa, mitä on sodan jälkeen. Myös rinta­ma­ku­vaukset ovat vaikut­tavia ja kosket­tavia.
 
Kirjan nimi Kuinka sydän pysäy­tetään vastaa itse itselleen. Kirjalla se pysäy­tetään, tällai­sella kirjalla.
 

––
 
J.-P. Koskinen: Kuinka sydän pysäy­tetään
WSOY 2015, 350 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Tämäpä tuntuu mielen­kiin­toi­selta. Kirjaijan Rasputin teki aikanaan suuren vaiku­tuksen, sekin oli osin faktaa, osin fiktiota. Täytyy haalia käsiinsä.

    1. Minun täytyy puolestani hankkia luetta­vakseni tuo Rasputin, joka vaikuttaa, etenkin tämän kirjan jälkeen, todella kiinnos­ta­valta. Luulen, että Koskisen tyyli on tunnis­tet­ta­vissa hyvin molem­mista teoksista.

  2. Sainkin kirjan aika nopeasti ja nopeaan sen luinkin, kuten sinäkin. Olipas aikamoista ilotu­li­tusta faktan ja fiktion kesken. Hyvin oli Koskinen histo­riansa lukenut: yli 30 todel­lista henkilöa, useim­mista kirjoi­tettu kirjoja ja siellä vilah­te­livat. Joitakin mielen­kiin­toisia: Simo Häyhä ampumassa Juhon isää, Vera Sander, sotakir­jeen­vaihtaja, jolle löytynee jonkin­moinen esikuva Martha Gellhor­nista, Hemingwayn kolman­nesta vaimosta, Marokon kauhu Juutilainen…luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Henkilöt olivat kyllä kohdillaan. Ja kuten sanoit, talvi­sodan syyt, tapah­tumat ja seuraukset tulevat kertauk­sen­omai­sesti, mutta jotenkin jo aikaa nähneinä melkein eeppi­sesti esille. Ystäväni Rasputin oli aikanaan Finlandia-ehdok­kaana, saapas nähdä, miten tämän käy. Eräs luontok­noppi lopusta, huoma­sitko? Liittyy tilhiin.

    1. Mukavaa, että sinäkin sait kirjan pian käsiisi ja luettuakin vielä nopeasti! Tarina imi mukaansa todella hyvin.

      Todel­listen henki­löiden mukaan ottaminen oli todel­lakin mielen­kiin­toinen lisä kirjaan, tuttuja tai tutuilta kuulos­tavia nimiä oli hauska bongailla! Saapa tosiaan nähdä miten Finlandia-ehdok­kuuden kanssa käy, pidetään peukkuja.

      Enpä ajatellut lopun luontok­noppeja saatika tilhiä! Oliko siellä niihin liittyen joku hassu juttu?

  3. Minä luulin nokke­lakin olevani, kun lopussa Juho on tapaa­vinaan isänsä. Siinä kohtaa käki kukkuu, pihla­jan­marjat puner­tavat ja tilhet lentävät parvena. Minä: haa, eihän käki kuku syksyllä, jolloin pihla­jan­marjat puner­tavat ja tilhet niitä syövät. Mutta talvi­so­tahan loppui keväällä, pihla­jissa oli varmaan jääty­neitä, punaisia marjoja, joita tilhet söivät. Että noin nokkela minä! Se oli se hassu juttu.

    1. Haha, hauska :D Kirja oli tällä kertaa sinua nokke­lampi! No, minä olisin mennyt täysin lankaan tuossa, vaikka talvisota olisikin loppunut vasta syksyllä.