Type and press Enter.

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikaisen upea Nälkä­vuosi teki minuun reilut kaksi vuotta sitten suuren vaiku­tuksen. Niinpä olikin varsin kutkut­tavaa lukea hänen uusin romaa­ninsa Musta satu. Tekisikö se saman­laista vaiku­tusta kuin Nälkä­vuosi? Herät­täisikö se yhtä vahvoja tunteita?
 
Mustassa sadussa liikutaan kahdella eri aikata­solla. On nykyhet­kessä tarinaansa kertova mies, jonka mieltä vaivaa suvun miehiin liittyvät tragediat:
 
Me siis seisoimme jonossa, joka muistutti takape­roista mallia ihmis­suvun kehityk­sestä. Minä olin vasta puusta laskeu­tunut, neljällä raajalla kulkeva poloinen alkuapina. Isä oli jo irrot­tanut rystyset maasta, mutta kulki yhä selkä kumarassa. Pappa seisoi jo melkein pysty­asen­nossa, oli poiminut kurikan astaloksi käteensä. Papan edessä seisoi näkymät­tömänä puuttuva lenkki.
 
Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhis­to­riani hämärään.
 
Mies on myös oman trage­diansa äärellä, kun vaimo on lähtenyt ja vienyt lapsen mukanaan. Käsikir­joitus muovi­pus­sissa auton lattialla ja oluttölkit mukanaan hän lähtee Tatta­ri­suolle saadakseen tarinaansa oikean­laisen lopun. Toisella aikata­solla ollaan 1930-luvun alun kieltoajan tunnel­missa. Lapuan liike elää vahvana, jakaa kansan edelleen valkoisiin ja punaisiin. Mutta siitä pirtua salakul­jettava Heino ei niinkään välitä, vaan yrittää kipeästi tienata pienen perheensä elannon. Lopulta Heinonkin tie vie Tatta­ri­suolle, paikkaan, jossa Noita-Kallioksi kutsuttu mies harjoittaa menojaan. Viimein kahden eri sukupolven miesten tiet yhtyvät.
 
Kerron heti alkuun, ettei Musta satu ole yhtä väkevä, yhtä eheä kokonaisuus kuin Nälkä­vuosi. Sen maailma on kuitenkin yhtä synkkä ja toivoton, se tulee iholle. Ollikainen on edelleen myös niin mahdot­toman taitava kirjoittaja: hän osaa tiivistää kaiken tarinan kannalta oleel­lisen lyhyisiin lauseisiin ja hetkiin.
 
On myös ihail­tavaa, miten Ollikainen taitaa niin monen teeman kieto­misen yhteen näin pienessä kirjassa. Mustassa sadussa kuvaillaan niin kieltoaikaa, Lapuan liikkeen luomaa poliit­tista ilmapiiriä, usean eri sukupolven syntejä kuin Tatta­ri­suohon kietou­tuvaa mystee­riäkin kahdella eri aikata­solla. Minusta eri teemat sointuvat hienosti yhteen, tosin joidenkin pienten sivupol­kujen tarkoi­tusta en aivan ymmär­tänyt. Ehkä ne aukeai­sivat paremmin toisella lukuker­ralla tai ehkä niiden tarkoitus on ollakin vain sivupolkuja.
 
Jotkut kirjan lukeneet ovat kertoneet ongel­mistaan yhdistää tarinan kaksi aikatasoa toisiinsa. Minäkin viihdyin paremmin 1930-luvulla eläneen Heinon kuin nykyhetken kertojan tarinan parissa enkä alkuun osannut oikein yhdistää heitä toisiinsa. Kun aikatasot sitten loksah­tivat kohdalleen, ne todella loksah­tivat. Loppu­puo­lella lukijalle avautuva rajati­la­mainen hetki on hyvin vahva ja teki minuun vaiku­tuksen, vaikka senkin täydel­li­sempi oival­ta­minen vaatii minulta vielä joskus uusin­ta­lu­ke­misen.
 
Suurin ongelmani Mustan sadun kanssa oli se, etten lukenut sitä tarpeeksi nopeasti. Uskal­taisin väittää, että tarina on parhaim­millaan melkeinpä yhteen menoon luettuna. Lyhyissä pätkissä lukeminen teki omalle lukuko­ke­muk­selleni hallaa, se teki tarinasta sirpa­le­mai­semman kuin se oikeasti on.
 
Musta satu ei siis yllä samalle tasolle kuin Nälkä­vuosi, mutta jo Ollikaisen kirjoit­ta­jan­lah­jojen vuoksi se kannattaa lukea.
 

––
 
Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015, 157 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Voi että. Kirjoitit tosi hienosti, ja lukuko­ke­muk­semme ovat tainneet olla melko saman­kal­taiset. Minus­takin se aikata­sojen kohdilleen loksah­ta­minen oli hieno ja palkitseva hetki. :) Kirjan synkkyys kävi luihin ja ytimiin ja juuri siksi ihastutti, samoin kuin taidokas kieli. Ja siitäkin olen samaa mieltä, että 30-luvun tapah­tumat oli kuvattu taidolla ja vahvasti eläytyen. Ollikainen on kyllä hyvä kirjailija, kerta kaikkiaan.

    <3

    1. Olin myös lukevinani bloggauk­sestasi, että aika samoilla fiilik­sillä ollaan tämän suhteen :) Ollikainen on hyvin taitava histo­rial­lisen miljöön kuvaajana, siitä nautin aina suuresti! Ja tämän kuten Nälkä­vuo­denkin tunnelmat, ai että. Milloin Ollikainen julkaisee seuraavan kirjansa? :)

  2. Minä luin kirjan melko nopeasti, lähes yhdellä kertaa ja minulle jäi tunne, että lukemiseen taas olisi pitänyt varata useampi lukukerta. Tosin en ehkä jaksanut keskittyä kirjan vaati­malla tavalla.

    Ollikainen osaa kirjoittaa, mutta hänen tyylinsä ei ole ihan omani. Nälkä­vuosi oli hyvä, tämä jäi sen varjoon. Kolmatta odotel­lessa.

    1. Jonkin verran keskit­ty­mistä tämä tosiaan vaatii. Lopun kuviot tulevat aika yllättäen ja jos ei ole oikein kartalla, niin aika ohi ne menevät. Tosin minäkin lukisin tämän mielelläni vielä toiseen kertaan, sillä tässä oli aika monta juttua, jotka eivät oikein ensim­mäi­sellä lukuker­ralla avautuneet.

      Nälkä­vuosi oli upea, mutta olen samaa mieltä, ettei tämä ollut yhtä huikea lukuko­kemus.

  3. Minul­lakin lukuko­kemus kärsi hieman pätkit­täi­sestä lukemi­sesta. Tarina olisi varmasti auennut ihan eri tavalla tiiviim­mällä tahdilla luettuna, ehkä myös se kokonais­kuvan muodos­tu­misen hitaus olisi silloin häirinnyt vähemmän. Musta satu ei ollut minulle napakymppi, mutta ihailen Ollikaisen taitoa kuvata asiat tiiviisti ja tunteella (voi kun se alun synkkä tunnelma olisi jatkunut kautta kirjan!).

    1. Näinpä juuri. Täytyy lukea tämä vielä joskus uudestaan ja nopeam­malla tahdilla. Pures­kel­tavaa yhä jäi!