Type and press Enter.

Erik Axl Sund: Varjojen huone

 
Tämä on trilogian kolmas osa. Jos et ole lukenut sarjaa tai tätä kyseistä osaa etkä halua tietää siitä yhtään mitään, ei ehkä kannata lukea pidem­mälle.
Minulla ei ollut hirveän suurta hinkua saada luetuksi Erik Axl Sundin Varis­tyttö-trilogiaa päätökseen, sillä trilogian toinen osa herätti minussa vähän risti­rii­taisia tunteita. Se oli vauhdikas, siinä oli imua, mutta se oli myös liian sirpa­le­mainen ja henki­lö­hahmot suurim­milta osin ärsyt­täviä. Kun törmäsin Varjojen huoneeseen kirjas­tossa, uteliaisuus lopulta voitti.
Varjojen huoneessa poliisi Jeanette Kihlberg kumppa­neineen jatkaa mystisten murha­ta­pausten tutki­mista ja lopulta, tietenkin, saa tutki­mukset myös päätökseen. Loppu­tulos on tälle trilo­gialle ominai­sesti hyvin järkyttävä ja kuvottava. Toisen puolen kirjasta muodostaa psyko­te­ra­peutti Sofia Zetter­lundin kamppailu omien paina­jais­tensa kanssa, jotka nekin tulevat ratkeamaan lukijalle ehkä melko yllätyk­sel­li­sellä tavalla.
En nyt oikein tiedä, mitä ajatella tästä trilogian päätös­osasta. Tarina jatkuu siinä kyllä jälleen vauhdik­kaana ja se pitää hyvin otteessaan. On tietenkin myös mukavaa saada tarinalle päätös ja tietää, miten kaikki nyt lopulta olikaan, sen verran koukkuja tarinan varrella on. Kuitenkin sana, joka minulle tästä kirjasta tulee ensim­mäisenä mieleen, on laimea. Ehdinkö jo turtua kaikkeen siihen raakuuteen ja väkivaltaan, joilla jo edelli­sissä osissa suorastaan mässäiltiin, eivätkä nekään enää tuntuneet juuri miltään? En tiedä. Tämä päätösosa on kakkososan lailla aika sirpa­le­mainen, mutta onneksi henki­lö­hahmot, pääasiassa poliisi Jeanette Kihlberg, eivät enää tuntuneet yhtä rasit­ta­vilta. Ehkä siksi, ettei heidän yksityi­se­lä­määnsä ja heidän välisiään suhteita käsitellä tässä osassa juuri ollenkaan, mikä on sikäli vähän outoa, kun kakkos­osassa siihen kuitenkin keski­tytään aika paljon.
Päätösosan laimeus tulee ehkä eniten siitä, että tapah­tumat eivät tuntuneet minusta kovinkaan yllätyk­sel­li­siltä. Jotkut asiat ehkä ovat sitä vielä kirjan alussa, mutta sitten niiden lopul­lista ratkaisua venytetään ja vanutetaan kirjan loppu­met­reille asti, vaikka lukija jo tietää, että kuka on kukin ja miten tässä käy. Ilmei­sesti kaipaan dekka­reilta aika suurta yllätyk­sel­li­syyttä, lähes jatkuvaa varpaillaan oloa, ainakin tämän tyyppi­sessä dekka­ri­gen­ressä.
Nyt koko trilogian luettuani voin sanoa, että sen avausosa Varis­tyttö on sarjan paras. Harmi, että kaksi seuraavaa osaa eivät enää yltäneet samalle tasolle. Trilogia on kuitenkin ollut jotain todella erilaista genressään, ainakin mitä minä olen lukenut. Siitä propsit.
Varis­tyttö-trilogiaa on luettu monissa blogeissa, joten Varjojen huonees­takin löytyy monta bloggausta, kuten esimer­kiksi näistä blogeista: Kirsin kirja­nurkka, Nenä kirjassa, Rakkau­desta kirjoihin, Kirja­valas, Leena Lumi ja Sonjan lukuhetket.
––
Erik Axl Sund: Varjojen huone (Pythias Anvis­ningar, 2012)
Suom. Kari Koski
Otava 2014, 364 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Aivan selvä, että tässä turtui kauheu­delle, minulle kirjan käsit­te­lytapa jysähti isosti jo Varis­ty­tössä ja sen jälkeen Unissa­kulkija olikin jo suorastaan, jos uskaltaa sanoa, miellyt­tä­vämpi. Koko trilo­giaan minulla on kahtia­ja­kau­tunut tunne: Toisaalta tämä oli jollain tavalla sekä uutta, rohkeaa kuin myös tärkeää aihetta, mutta sitten toinen puoli kuiskii, että ‘ei, ei, tästä aiheesta ei saa tehdä ‘suosikkikirjoja’…Toisaalta olen aina vastus­tanut kirjal­li­suu­dessa tabuja. Eloku­vissa on eri.Perusteljakin löytyy, mutta se on iso tarina, eikä kuulu tähän.

    Tekisi mieli nyt sanoa, että ‘mitä seuraa­vaksi?’

    1. En alun alkaenkaan ole herkkä kaiken­lai­sille kauheuk­sille, kauhue­lo­kuvat eivät pelota ja niin edelleen, joten on kyllä ihan mahdol­lista, että minäkin turruin sille kaikelle, mitä tässä trilo­giassa tapahtui. Varis­ty­tössä asiat ällöt­tivät, mutta Unissa­kul­ki­jassa minäkin jo aloin turtua.

      Ihan totta tuo mitä mainitset sarjan herät­tä­mistä risti­rii­tai­sista tunte­muk­sista. Minul­lekin tuli sellainen olo, että tällai­sista asioista on hyvä puhua vaikka sitten edes fiktii­vi­sesti, mutta samalla koin kuitenkin itseni tirkis­te­li­jäksi, kun luen tällaista mässäilyä.

      Se uusi tämän saman parival­jakon kirja ei minua oikein kiinnosta. Se vaikutti ainakin liian kesyltä tähän verrattuna, voi kauhea :D

  2. Minusta tuntui, että tekijät vedät­tivät meitä lukijoita, mutta pakko oli lukea, kun kerran oli aloit­tanut.

    1. Totta, pakko tämä oli saada päätök­seensä, vaikka alkoikin jo vähän puuduttaa. Omalla tavalla “piristävä” tämä trilogia kuitenkin oli, omassa lukemis­tossani.