Type and press Enter.

Alice Munro: Kerjä­läis­tyttö

 
Nobel-palkittu ja monen kirja­blog­gaa­jankin kehuma Alice Munro on ollut minulle entuu­destaan tuttu vain nimenä ja siitä, että hän kirjoittaa pääasiassa novelleja. Tuo pääasiassa tuli kuitenkin haastettua heti alkuunsa, kun päätin lukea ensim­mäisenä Munronani Kerjä­läis­tytön, joka on oikeastaan samoihin henki­löihin liitty­vistä kerto­muk­sista koostuva romaani eikä niinkään novel­li­ko­koelma. Siihen viittaa myös kirjan alaot­sikko, Tarinoita Flosta ja Rosesta.
Tarinoiden keskiössä on Rose, joka varttuu Hanrattyn pikku­kau­pun­gissa Kanadassa. Hänen isänsä ja äitipuo­lensa Flo omistavat pienen sekata­va­ra­kaupan, jonka yhtey­dessä koko perhe asuu. Rosen lapsuus on ankea ja pikku­kau­pungin elämä kaikkea muuta kuin idyllistä. Vaikuttaa siltä, ettei Hanrattyn ulkopuo­lella ole elämää ja jos onkin, sillä ei ole mitään merki­tystä. Rose kuitenkin menestyy koulussa sen verran hyvin, että pääsee pakenemaan köyhää elämäänsä yliopistoon. Siellä hän kohtaa rikkaan perheen pojan, Patrickin, jonka kanssa yhteiselo ei kuitenkaan lopulta suju. Viimeinkin Rose päättää keskittyä oman uransa luomiseen ja hän toimiikin niin toimit­tajana, näytte­lijänä ja tv-tähtenä. Rosen elämässä vaikuttaa olevan kuitenkin jatku­vasti keske­ne­räi­syyden ja epävar­muuden tuntua.
Kerjä­läis­tyttö on varsin sirpa­le­mainen romaani, sillä vaikka siihen sisäl­tyvät kerto­mukset Rosen elämän eri vaiheista ovat krono­lo­gi­sesti järjes­tetyt, niiden väliin jää aukkoja, joita lukijan täytyy itse paikata. Siinä mielessä kirja muistuttaa myös novel­li­ko­koelmaa, mutta en usko, että kerto­musten lukeminen esimer­kiksi eri järjes­tyk­sessä olisi kovin hyvä ratkaisu ymmär­ret­tä­vyyden kannalta.
Kerjä­läis­tytön ei ole sanottu olevan Munron parhaim­mistoa ja voin hyvin kuvitella sen. Munro lienee vahvim­millaan ihan puhtaissa novel­leissa. Jokin Kerjä­läis­ty­tössä nimittäin hieman puudutti. Se lähtee sujuvasti liikkeelle ja Rosen köyhästä lapsuu­desta ahdas­mie­li­sessä ympäris­tössä on hyvin mielen­kiin­toista lukea. Rosen aikui­selämä, suunnilleen Patric­kista eroamisen jälkeen, puolestaan etään­nytti minua yhä enemmän ja enemmän Rosen tarinasta. Toisaalta Rosen haparoiva ote elämään, epävarmuus asioista, mikä oli ehkä etään­ty­miseni syy, on ihan inhimil­listä. Kerron­nal­listen ratkai­sujen takia se ei kuitenkaan herät­tänyt minussa hirveästi mitään tunteita toisin kuin vaikkapa John Williamsin Stoner, jossa on jotain samaa Kerjä­läis­tytön kanssa.
Parasta Kerjä­läis­ty­tössä on ehdot­to­masti Munron tarkka­nä­köisyys ihmis­luonnon kuvaajana. Hän kuvaa niin Rosea kuin muitakin henki­lö­hah­mojaan tarkan raadol­li­sesti ja pelot­tavan totuu­den­mu­kai­sesti. Myös mielen­kiinnon luomi­sessa taval­lisia tapah­tumia, arkie­lämää, kohtaan Munro on todella taitava: tarinoissa ei tapahdu paljoa, mutta kuitenkin koko ihmiselämä kaikkine vivah­teineen. Kiittelen myös taidok­kaasta ajankuvan luomi­sesta, viime vuosi­sadan puoliväli tulee kuin iholle.
Taidan uskoa sen, ettei Kerjä­läis­tyttö ole Munron parhaimpia teoksia, ja aion luotta­vaisin mielin tarttua jossain vaiheessa johonkin hänen novel­li­ko­koel­mistaan. Sen verran vakuut­tavaa Munron kerronta on jo tässä kirjassa. Mitä novel­li­ko­koelmaa suosit­te­lisit?
––
Alice Munro: Kerjä­läis­tyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta
(Who Do You Think You Are? / The Beggar Maid, 1977)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2009, 259 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

9 comments

  1. Kerjä­läis­tyttö on myös minun ensim­mäinen Munroni, eikä varmasti jää viimei­seksi. Mieli jäi hyvin myöntei­seksi tästä lukuko­ke­muk­sesta, vaikka koin paljon samoja tunte­muksia kuin sinäkin. Munro on kuitenkin ääret­tömän taitava tunnelman luoja. Tilanteet saattoi nähdä edessään.

    Hieno arviosi toi kirjan elävästi mieleen!

    1. Aivan totta, tämä kirja, vaikkei ilmei­sesti Munron parhaimpia olekaan, ei siltikään onnis­tunut latis­tamaan odotuk­siani hänen muita kirjojaan kohtaan, vaan pikem­minkin päinvastoin lisäämään niitä! Jos hän onnistui jo Kerjä­läis­tytön kanssa näin hyvin, miten mahtaa olla laita hänen muiden kirjo­jensa suhteen? Jäädäänpä molemmat mielen­kiin­nolla odottamaan seuraa­valle kirjalle sopivaa lukuhetkeä :)

  2. Minäkin luin Kerjä­läis­tytön Munrolta ensim­mäisenä. Juuri äskettäin luin novel­li­ko­koelman Kallis elämä ja pidin siitä enemmän kuin Kerjä­läis­ty­töstä, josta mieli­kuvani on hyvin saman­lainen kuin sinä kirjoitat.

    1. Sinunkin kokemuksesi vahvistaa hyvin sitä mieli­ku­vaani, että Munro on vahvempi ihan puhtaissa, toisiinsa ei niin vahvasti kytkey­ty­vissä novel­leissa. Täytyy kyllä ehdot­to­masti lukea lisää!

  3. Novellit ovat parhainta Munroa. Tämä Kerjä­läis­tyttö on koottu lehteen kirjoi­te­tuista tarinoista Flosta ja Rosesta useamman vuoden ajalta, joten kirja pitäisi lukea novel­li­kirjana, mutta koska päähen­kilöt ovat saman­ni­misiä, kirjaa lukee pakos­takin proosana.
    Minulla oli sama ongelma Jussi Valtosen Vesiseinä novel­li­kir­jassa, sillä novellit erottuivat selkeästi toisistaan, mutta päähen­ki­löiden nimet olivat kaikissa samat, ammatit vaihtuivat ym.

    1. Ahaa, kiitos kirjan taustan valai­se­mi­sesta! Jos lukisin Flon ja Rosen tarinoita lehdestä ikään kuin jatko­ker­to­muksena, ne voisivat toimia paremmin. Olisin toki voinut lukea kirjankin tarina kerrallaan, hitaasti edeten. Ehkei se silloin olisi alkanut niin puuduttaa. Minulla on ehkä muutenkin vähän sama ongelma novellien suhteen: kuvit­te­lisin saavani niistä enemmän irti, jos lukisin ne yksi kerrallaan, hitaasti ja makus­tellen, mutta eipä sitä useinkaan malta, varsinkin jos novellit vievät heti mennessään.

  4. Kerjä­läis­tyttö on ollut itselleni se heikoin Munro ja olenkin aina vähän kauhuissani, kun joku lukee tämän ensim­mäisenä Munronaan. Jos tämä olisi ollut itselleni ensim­mäinen, en olisi ehkä kovin nopeasti lukenut lisää.

    Omia lemppa­reitani ovat Liian paljon onnea, Hyvän naisen rakkaus ja Viha, ystävyys, rakkaus. Kallis elämä on myös hyvä. Oikeastaan omalla kohdallani heikoim­maksi ovat jääneet tämä ja sitten juuri hetki sitten lukemani Nuoruu­de­nystävä.

    1. Minua Munro taas alkoi kiinnostaa vain enemmän kun luin Kerjä­läis­tytön loppuun, vaikkei kirja niin suurta vaiku­tusta tehnytkään. Olen vain vakuut­tunut, että Munro on oikeasti parempi, joten odotan aika innolla, mitä hänen puhtaat novel­li­ko­koel­mansa oikein pitävät sisällään! Ehkä luen seuraa­vaksi jonkun noista suosi­keistasi.

  5. Yhdyn mieli­pi­tee­seesi — Kerjä­läis­tyttö tuskin on Munron parhaimpia teoksia. Siinä mielessä se on kuitenkin mielen­kiin­toinen, että se venyttää novel­li­ko­koelman ja romaanin rajoja, uudistaen samalla kumpaakin muotoa. Mutta en voi silti sanoa, että olisin ihan hirveästi Kerjä­läis­ty­töstä innos­tunut.

    Suosit­te­lisin ehkä Karku­laista tai Nuoruuden ystävää. Myös Katrin mainitsema Viha, ystävyys, rakkaus on hieno (mutta synkeä) kokoelma. Toivot­ta­vasti maltat vielä jatkaa tutus­tu­mista Munroon. :)