Type and press Enter.

E. Lockhart: We Were Liars


E. Lockhartin kirja We Were Liars on tullut tuon tuostakin vastaan Goodread­sissa ja muilla kirjal­li­suutta käsit­te­le­villä sivuilla. Kirja on näyttänyt olevan etenkin nuorten mieleen – John Greenin kehuilla kirjan etukan­nessa ei varmaan ole mitään tekemistä asian kanssa? Pitihän se sitten itsekin ottaa selvää, mistä kaikki kehut ja kohut johtuvat.
We Were Liarsin juonesta ei kannata paljastaa alkua­se­telmia enempää. Kirjan kertoja on nuori Cadence Sinclair, jonka perhe on täydel­li­syyden perikuva, ainakin ulkopuo­listen silmin. No one is a criminal. No one is an addict. No one is a failure. Perhe asuu kesät yksityi­sellä saarellaan Massac­husettsin ranni­kolla, jossa suvun patriarkka eli Cadencen isoisä pitää komentoa. Cadence viettää kaiken aikansa kahden serkkunsa Mirrenin ja Johnnyn sekä Johnnyn ystävän Gatin kanssa ja yhdessä nelikko muodostaa Valeh­te­lijat. Mutta kesällä viisi­toista Cadence joutuu onnet­to­muuteen, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisensä.
Aluksi vaikuttaa siltä, että We Were Liars on vain kertomus rikkaista kakaroista ja luvassa on jokin ehkä vähän itses­tään­selvä mysteeri. Mutta eihän se niin kuitenkaan mene. Tarinan lopussa tapahtuu yllätys­käänne, kuten kirjan liepees­säkin jo mainitaan: Read it. And if anyone asks you how it ends, just LIE. Minäkin menin lankaan, sillä tapah­tumien kulku vie lukijaa ihan eri suuntaan kuin mihin se oikeasti päätyy. Loppu­rat­kaisu ei ole niinkään omape­räinen, mutta ovela kyllä.
Harmi, että tarinan jännite rakentuu pitkälti loppu­rat­kaisun varaan. En ollut lukijana kovin kiinnos­tunut tarinan henki­löistä, vaan halusin ennen kaikkea tietää miten kaikki päättyy, mikä on se juttu, josta minun pitäisi valeh­della kaikille siitä kysyville. Se ei kuitenkaan ollut tämän kirjan kohdalla mitenkään huono asia, sillä oli vaihteeksi mukava lukea jokin näin vetävä ja yllätyk­sel­linen kirja. We Were Liars on myös selkeästi nuorten­kirja ja jos olisin itse vielä teini-ikäinen, olisin varmasti osannut samastua kirjan henki­lö­hah­moihin, ensirak­kauksiin ja muihin paljon paremmin. Aikuisten henki­lö­hah­mojen maailma ongel­mineen kuulosti paljon lähes­tyt­tä­väm­mältä, tylsää kyllä (vai olenko vain kyynis­tynyt ottaessani konkreet­tisen askeleen lähemmäs kolmea­kym­mentä ikävuotta, enhän minä oikeasti mikään vanha ole).
Mutta tarinan kaikista ärsyt­tävin asia, joka liittyy juuri kirjan loppu­ta­pah­tumiin ja josta en tässä ala sen tarkemmin selit­tämään, on erään päätöksen loogisuus tai pikem­minkin sen puute. Voivatko viisi­tois­ta­vuo­tiaat olla niin tyhmiä ja ajatte­le­mat­tomia? Tässä maail­massa tehdään toki paljon typeräm­piäkin asioita, mutta oikeasti. En laittaisi sitä olosuh­tei­denkaan piikkiin, mutta noh. En ymmärrä. Ehkä joku kirjan lukenut hoksaa mihin tässä viittaan. Kyseinen asia vähän latisti loppu­rat­kaisun yllät­tä­vyyttä.
Näyttää, että olen enemmän valit­tanut kuin kehunut kirjaa, mutta annan sille silti neljä tähteä. Mietin myös kolmea tähteä, mutta ei tämä pisteytys niin vakavaa ole. Mutta miksi kuitenkin neljä tähteä? Kuten sanoin, jännitteen raken­tu­minen pitkälti loppu­rat­kaisun varaan ei ollut tämän kirjan kohdalla huono asia. Tätä kirjaa alkaa jo lukea sillä asenteella, että jotain kamalaa, traagista tai shokee­raavaa tapahtuu, ja niinhän se sitten vei vahvasti mennessään. Pidin kirjai­lijan kirjoi­tus­tyy­listä, joka ei ole ihan perin­teinen ja sopii hyvin nuoren ajatusten kuvaa­jaksi. We Were Liars on minusta myös varsin virkistävä tapaus kaikkien paranor­maalien romanssien joukossa (en ole nuorten­kir­jojen asian­tuntija, mutta alkavat­kohan paranor­maalit fantasiat muutenkin olla jo vähän passé ja realis­ti­semmat John Greenit ja muut enemmän in?) 
We Were Liars yksin­ker­tai­sesti yllätti minut.
––
E. Lockhart: We Were Liars
Delacorte Press, 225 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Minä rakastin tätä kirjaa todella paljon, se oli minusta vain todella upea. Ehkä johtuu siitäkin, että olen juuri sitä kohde­ryhmää. Ja jep, oikeassa olet, nämä John Green -tyyppiset realis­ti­semmat kirjat alkavat vähitellen olla se the asia (meidän) teinien joukossa.

    1. Mietinkin, että joku muukin oli vielä kirjoit­tanut tästä kirjasta ja sinähän se olitkin! Täytyy linkata myös sinun kirjoi­tuksesi tähän yhteyteen.

      Toivoisin melkein olevani vielä alle 18-vuotias, koska mutuilen, että nykyään julkaistaan paljon mielen­kiin­toi­sempaa nuorten­kir­jal­li­suutta kuin kymme­nisen vuotta sitten! No, oli silloin onneksi Harry Potterit. Mutta olen silti pitänyt ihan subjek­tii­vi­ses­sakin mielessä suurim­masta osasta lukemistani nuorten­kir­joista nyt ns. aikui­sempana, mutta kun elämän­ti­lanne on jo aika kaukana teini-iästä, niin se samas­tu­minen teini-ikäisiin henki­lö­hah­moihin on välillä vähän vaikeaa. Löysin kuitenkin tästä kirjasta paljon yhtymä­kohtia omaan nuoruu­teeni, joten sitä kautta on mahdol­lista ja mukavaa peilata eri asioita :)

  2. Apua, nyt jäi kaive­lemaan tuo loppu niin, että täytyy ehkä ihan vaan sen takia lukea kirja! :D

    1. Hih, suosit­telen! Minäkin kiinnostuin tästä juuri tuon yllät­tävän lopun vuoksi :D

  3. Minä jotenkin odotin lopun olevan ihan erilainen ja valehtelu olisi erilaista, joten loppu tuli yllätyksenä.

    1. Totta, minäkään en millään osannut aavis­tella, että loppu olisi juuri sellainen kuin se oli, vaikkei se toisaalta ollutkaan mikään niin erikoinen. Kerronta johdatteli tehok­kaasti ihan väärille urille!