Type and press Enter.

Anneli Kanto: Pyöveli

Eletään 1600-lukua Pohjan­maalla. Pyöve­lin­poika Johann lähtee Lyypekkiin pyövelin kisäl­liksi, sillä hän on oppinut, että pyöve­lin­po­jista tulee pyöve­leitä ja pyöve­lin­tyt­tä­ristä huoria. Pyöveli on yhteis­kunnan hylkiö, joka joutuu istumaan kirkossa omalla penkillään eikä häntä useinkaan päästetä sisälle krouviin, vaan joutuu nauttimaan juomansa sen ulkopuo­lella. Samalla hän on tarpeel­linen ja tärkeä kruunun virkamies, joka palvelee oikeutta ja rankaisee ne, jotka ovat lakia rikkoneet. Kihla­kun­nan­tuo­marina toimii tuomari Wisander, joka ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varas­tanut, väären­tänyt, puhunut valhetta tai tappanut. Hän määrää syylli­selle rangais­tuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.
Kun Johann palaa Lyype­kistä takaisin kotiseu­dulleen Vaasaan, kaupunkiin saapuu kaukaa Nevan­lin­nasta myös salape­räisen oloinen apteekkari Eggerts. Kun Pohjanmaan noita­vainot alkavat, Johannin, Eggertsin ja tuomari Wisan­derin välille kehkeytyy omalaa­tuinen riippu­vuus­suhde. Näiden kolmen miehen elämät muuttuvat lopul­li­sesti.

Anneli Kanto kiinnostui pyövelien histo­riasta jo 1990-luvun alussa tajutessaan, että hekin olivat vain ihmisiä. Kirjassaan Pyöveli Kanto yrittää ymmärtää, miten pyövelit oikein pystyivät työhönsä ja miten se heihin vaikutti. Pyövelit esite­täänkin tarinassa suurim­milta osin varsin inhimil­lisinä ihmisinä.
Historiaa rakas­ta­valle Pyöveli on varsi­naista herkkua. Se kuvaa 1600-luvun yhteis­kuntaa ja silloin vallin­nutta rangais­tus­jär­jes­telmää varsin mielen­kiin­toi­sella tavalla. Tarina sisältää myös monia ihan oikeasti tapah­tu­neita asioita, kuten Pohjanmaan noita­vainot, ja oikeasti eläneitä histo­rial­lisia henki­löitä. Henki­lö­hah­mojen välinen dialogi vanhah­tavine sanoineen sopii myös tarinaan. Emme tiedä, miten 1600-luvun ihmiset ovat keskenään puhuneet, mutta Kannon tulkinta on uskottava. Kirjan lopussa on luettelo aiheeseen liitty­västä kirjal­li­suu­desta, josta sain monta mielen­kiin­toista lukuvinkkiä.
Pyöveli tuo mieleeni tammi­kuussa lukemani Leena Virtasen Noita­naisen älä anna elää ja viime marras­kuussa lukemani Kim Leinen Ikuisuus­vuonon profeetat. Virtasen Noita­naisen älä anna elää taustoittaa hyvin sitä, mistä Suomen noita­vai­noissa oli oikein kyse, ja minkä­laisia erilaisia rangais­tus­keinoja noidiksi epäil­lyille tuohon aikaan lange­tettiin. Noita­vainoja käsitellään Pyöve­lissä sen loppu­puo­lella.
Pyöveli on grotes­kiu­dessaan ja rujou­dessaan yhtä ällöttävä kuin Leinen kirja grönlan­nissa toimi­vasta siirto­kun­ta­pa­pista. Lisään tähän siis saman varoi­tuksen kuin Ikuisuus­vuonon profeet­to­jenkin kohdalla: jos olet herkkä kaiken­laisten eritteiden ja ällöt­tävien toimen­pi­teiden kuvauk­sille, Pyöveli voi olla sinulle liikaa. Pyöveli sisältää Leinen kirjan tavoin myös runsaasti mustaa huumoria tai ainakin minua nauratti. Huumori kukkii pitkälti tarinan sellai­sissa tilan­teissa, jotka kuulos­tavat niin absur­deilta nykypäivän yhteis­kuntaan verrattuna. Esimer­kiksi apteekkari Eggertsin harjoit­tamat nykypäivänä varsin erikoi­silta kuulos­tavat hoito­toi­men­piteet huvit­tivat minua ihan toden teolla.
Nautin suuresti Kannon luomasta uskot­ta­vasta ajanku­vasta ja mielen­kiin­toi­sista henki­lö­hah­moista. Väliin en olisi millään halunnut keskeyttää lukemista. Tarinan keskiössä on pyöve­lin­poika Johann, mutta ääneen pääsevät myös tuomari ja apteekkari. Tällainen näkökulmien vaihtelu ryhdittää kerrontaa. Pienen moitteen annan hieman nopeasti tulevasta lopusta. Pidin kyllä tarinan varsi­nai­sesta päätök­sestä, mutta ehkä koko noita­vainot tulevat tarinassa vähän liian nopeasti mukaan kuvioihin ja pian tarina jo päättyy. Tai ehkä vain salaa toivoin, että tarina olisi vain jatkunut ja jatkunut, niin koukuttava se oli.
Olen iloinen siitä, miten hienoja histo­rial­lisia romaaneja meillä Suomessa tunnutaan osaavan kirjoittaa. Esimer­kiksi Katja Ketun Kätilö ja Aki Ollikaisen Nälkä­vuosi ovat ihan ehdot­tomia suosik­kejani lukemistani kotimai­sista kirjoista. Anneli Kannon Pyöveli ei kalpene tälle joukolle ollenkaan. Nyt täytyykin etsiä luetta­vaksi hänen muutkin romaa­ninsa.
Muissa blogeissa: Ullan luetut kirjat.
––
Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015, 387 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

5 comments

  1. Mielen­kiin­toinen ja tasai­sesti sekä sujuvasti etenevä kirja. Pidin Kannon tavasta kirjoittaa hieman pelkis­te­tysti ja totea­vasti, ilman ylimää­räisiä mässäilyjä. Pyöveli ammat­ti­kun­tansa edustajana on näyttäy­tynyt mielessäni kasvot­tomana (huppu­päisenä) lihas­kimppuna, hieman kärjis­tettynä mutta kuitenkin, Kanto osasi antaa yhdelle pyöve­lille kasvot ja ihmisyyden taita­vasti.

    1. Kommen­toimme juuri sopivasti ristiin :D Ihan totta, miten hienosti Kanto osaa antaa pyöve­lille kasvot ja ihmisyyden. Liekkö pyöve­leistä kirjoi­tet­tukaan paljoa Suomessa, joten oli mielen­kiin­toista lukea tuosta ammat­ti­kun­nasta näin fiktii­vi­ses­tikin.

    2. Hih, vuoroin blogi­vie­raissa :D

  2. Minäkin pidin tästä kirjasta. Pidin myös lopusta. Noita­vai­noista olisin lukenut enemmänkin. Arvostan Kannon tekemää pohja­työtä.

    1. Noita­vainot käsiteltiin tässä aika pikai­sesti, mutta mielen­kiin­toista oli silti. On aina käsit­tä­mät­tömän hienoa, miten joku osaa kirjoittaa histo­riaan sijoit­tuvan fiktii­visen tarinan niin hyvin ja uskot­ta­vasti.