Type and press Enter.

Alan Holling­hurst: Vieraan lapsi


Alan Holling­hurstin ensim­mäinen suomen­nettu teos Vieraan lapsi on ollut lukulis­tallani ties kuinka kauan. Ajattelin kirjan olevan kuin minulle tehty: 1900-luvun alkupuo­lelta käynnistyvä britti­läinen karta­no­ro­maani mystee­rillä ei voisi millään mennä pieleen. Aluksi olinkin kirjan lumoissa, mutta sitten tapahtui jotain, jolle yritän nyt kuumei­sesti löytää selityksen.
Vieraan lapsi alkaa Two Acresista vuonna 1913. Cambrid­gessa opiskeleva George Sawle tuo mukanaan kotiinsa viikon­lop­pu­vie­rai­lulle opiske­lu­to­ve­rinsa ja lupaavan runoi­li­ja­nalun Cecil Valancen. Etenkin Georgen pikkusisko Daphne on lumou­tunut Cecilistä tämän aristo­kraat­tisen ja boheemin olemuksen vuoksi. Cecil jättää Daphnen muisti­kirjaan Two Acresista kertovan runon, joka osoit­tautuu myöhemmin varsin merkit­tä­väksi johto­lan­gaksi siitä, kuka Cecil todel­li­suu­dessa oli. Valitet­ta­vasti Cecil kun kuolee muutaman vuoden kuluttua suuren sodan taiste­luissa.
Kirjassa seurataan usean sukupolven ajan aina näihin päiviin asti sekä Valancen ja Sawlen suvun jäsenten elämää että ulkopuo­listen henki­löiden kytkey­ty­mistä Ceciliin liittyvään mysteeriin. Etenkin eräs Paul Bryant vaikuttaa olevan hyvin kiinnos­tunut Cecilistä ja hänen Two Acresista kirjoit­ta­mansa runon taustoista. Kuka tuo liian nuorena viety runoilija siis oikein oli?
Vieraan lapsi alkaa mitä kiehto­vimmin. On lämmin kesäilta Two Acresissa. Daphne Sawle makaa puutarhan riippu­ma­tossa lukemassa runoja ja odottaen kiihkeästi vieraan saapu­mista taloon. Käsillä oli se pitkä ja rauhal­linen hetki, jolloin aidat ja ääriviivat tummuivat hämäriksi ja epäsel­viksi, mutta jos jotakin katsoi tarkkaan – ruusua, begoniaa, kiiltävää laake­rin­lehteä – se näytti avautuvan vielä hetkeksi päivän­va­lolle vaivihkaa väriään sykkien. Ensim­mäisen sivun luettuani olin jo myyty ja totesin itselleni, etten ole pitkään aikaan lukenut mitään näin kauniisti kirjoi­tettua. Kirja on ehdot­to­masti hyvin tunnel­mal­linen, kautta linjan.
Olin vielä tarinan lumoissa, kun Cecil poistuu parras­va­loista ja tilalle tulee aikajakso kymmenen vuotta Cecilin kuoleman jälkeen. Osio kertoo Daphnen perhe-elämästä lapsineen ja miehineen. Erityi­sesti miehineen, voisi sanoa. 1920-luvun yläluok­kainen elämä ja sen eri puolet jaksaa kiinnostaa minua aina. Kirjan henki­lö­hah­moista pidin eniten juuri Daphnesta, alusta lähtien, joten sikäli oli harmi, että hypätessä taas 20-luvulta eteenpäin, hän ei enää olekaan niin suuressa osassa. Tällöin kuvaan astuu Paul Bryant, joka alkaa kuumei­sesti penkoa Cecilin elämää löytääkseen sieltä jotain skandaa­lin­kä­ryistä. Tosin lukijalle tuo skandaali selviää jo heti kirjan ensim­mäisen luvun aikana, joten sikäli se ei ole mikään yllätys tai mysteeri lukijan näkökul­masta.
Samalla tarina alkaa kuitenkin muuntua varsin sirpa­le­mai­seksi ja hieman sekavaksi. Kaikkea tuntuu olevan vähän liikaa, ei vähiten henki­lö­hahmoja, joiden kaikkien olemas­saoloa en aina nähnyt aivan tarpeel­li­seksi. Tarina hyppää vielä pari kertaa eteenpäin ja tuntuu, että sekin sirpa­loittaa kaikkea vielä entisestään eikä kenes­täkään henki­löstä saa oikein otetta. Tästä johtuen en Daphnen jälkeen oikein pitänyt yhdes­täkään tarinassa esiin­ty­västä henki­löstä. Etenkin hyvin epämiel­lyt­tävän Paul Bryantin halu penkoa kaikki mahdol­linen Cecilin elämästä ällötti. Kun aikai­semmin olin jo valmis kehumaan Vieraan lapsen maasta taivaisiin, nyt näen sen aika keskin­ker­taisena tarinana, joka jakautuu todella hienoon ensim­mäiseen puolik­kaaseen ja paljon vähemmän miellyt­tävään toiseen puolik­kaaseen.
Vieraan lapsi kertoo kuitenkin hienosti britti­läisen homosek­su­aa­li­suuden histo­riasta (joka tosin imo korostuu välillä jopa liikaa, kun tuntuu, että jokainen kirjan henkilö on homo) ja 1900-luvun yläluok­kai­sesta elämästä. Se sisältää myös lukuisia kirjal­li­suus­viit­teitä, jotka lienevät monille kirjal­li­suuden ystäville herkkua. Harmittaa, että niin hienosta alustaan huoli­matta Vieraan lapsi olikin minulle lopulta pieni pettymys. Ehkä jos kirjan rakenne olisi ollut toisen­lainen tai jos tarina olisi sijoit­tunut kokonaan 1900-luvun alkuvuo­si­kym­me­nille eikä olisi vyöryt­tänyt niin valtavan määrän erilaisia henki­löitä lukijan eteen, olisin voinut pitää siitä enemmän. Luulen, että kirjan tunnelma jää elämään mieleeni pitkäksi aikaa, mutta itse tarina ei.
––
Alan Holling­hurst: Vieraan lapsi (The Stranger’s Child, 2011) 
Suom. Markku Päkkilä
Otava 2012, 535 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Voi apua, minulla on tämä myös hyllyssä ja odotan tätä paljon, koska kuitenkin moni kehunut. Nyt muutaman vähän vähemmän kehuvan arvion luettuani alan epäillä asiaa. No, katsotaan! Tarina kuitenkin vaikuttaa kiinnos­ta­valta ja minusta on vain parempi, mitä enemmän eri seksu­aa­li­vä­hem­mistöt nousevat esiin ;)

    1. Toivotaan ainakin, että tykkäät enemmän :)

      Minus­takin on toki hyvä, että seksu­aa­li­vä­hem­mistöjä ja muita vähem­mistöjä nostetaan esiin eri taide­muo­doissa, mutta se ei kuitenkaan tee kirjasta tai eloku­vasta tai muusta aina hyvää. Tässä kirjassa uskot­tavuus oli jo lähellä kärsiä, kun niin moni henki­löistä oli homo ja heidän tehtä­vänsä tuntui olevan vain kuola valuen himoita muita homoja. Sillä ei tuntunut olevan minusta oikein mitään tarkoi­tusta, mutta ei homojen läsnäolo minua muuten häirinnyt :D

  2. Voi apua, sanon minäkin. :) Minä pidin tästä aikanaan tosi paljon, mutta allekir­joitan kyllä jossain määrin sirpa­lei­suuden ja raskas­lu­kui­suuden (luin tätä itse pienen iäisyyden). Mutta kyllä: tunnelma on aivan upea, ja erityi­sesti kirjan alku melkein itket­tävän ihana.

    Olen iloinen, että luit tämän kuitenkin loppuun asti. Moni olisi jättänyt kesken noilla fiilik­sillä. :)

    1. Melkein itket­tävän ihana, hyvin sanottu :) Olisipa se sama tunnelma jatkunut loppuun asti. Harmitti, kun tarina menetti tehonsa alun upeuden jälkeen. En tiedä, olisiko kirja voinut olla parempi jos siinä olisi ollut myös vähän lyhyempi aikajänne. No, turha jossi­tella, onpahan nyt kuitenkin luettu ja koettu :)

  3. Laura, olihan tämä keskit­ty­mistä vaativa kirja. Daphne-osuudet olivat helpot ja vetävät, mutta tässä vain jotenkin niin moni asia kiinnosti, että kirjasta tuli ilmes­ty­mis­vuonnaan lukuvuoteni paras. Hyvin britti­läinen ja minusta loppu kaartuu kauniisti kuin vaikka De Waalin ‘jänik­sessä’.

    1. Näin parin kuukauden jälkeen tämä kirja on jäänyt mieleeni tunnel­mansa vuoksi, mutta ei oikein muuten. Alusta pidin valta­vasti, niin myös Daphnesta. Olen kuitenkin iloinen, että luin kirjan, sillä se kuitenkin sisälsi myös painavaa asiaa.