Type and press Enter.

Tove Jansson: Muumi­pappa ja meri

Nyt on hieman haikea tunnelma. Olen lukenut viimeisen Tove Janssonin muumi­kirjan, Muumi­papan ja meren (kiitos Jaana!) Onneksi ihaniin muumi­tun­nelmiin voi palata myöhem­minkin, aina kun haluan jotain lohdut­tavaa, herttaista ja viisasta, aina kun siltä tuntuu.
Muumi­pa­passa ja meressä Muumi­pappa on alkanut tuntea itsensä hieman ulkopuo­li­seksi. Muu perhe keksii koko ajan kaikkea kivaa tekemistä, mutta Muumi­pappa istuu toimet­tomana, ja arki tuntuu varsin tylsältä. Sitten Muumi­pappa keksii, että he muuttai­sivat yhdessä kaukai­selle majak­ka­saa­relle, saarelle, joka näyttää kartas­sakin vain kärpä­sen­lialta. Muumi­pappa saa puhtia itseensä upean seikkailun äärellä ja hän alkaa taas tuntea itsensä tarpeel­li­seksi. Majak­ka­saa­rella asiat alkavat kuitenkin mennä äkkiä pieleen: Muumi­pappa ei saa sytytettyä majakkaan valoa, saaren luonto on vaikeasti kesytet­tä­vissä, samassa saaressa asuva kummal­linen kalastaja ei puhu mitään. Lopulta itse majak­ka­saa­rikin alkaa käyttäytyä oudosti. Nousee suuri myrsky.
Muumi­pappa ja meri eroaa muista muumi­kir­joista melan­ko­li­sella tunnel­mallaan. Se ei ole lähel­lekään niin riemas­tuttava kuin vaikkapa suosikkini Muumi­papan uroteot. Kirjassa muumi­perhe näyttäytyy eri valossa kuin ennen, sen jäsenistä paljastuu aivan uusia puolia. Vaikka voisi kirjan nimen perus­teella kuvitella Muumi­papan tunte­musten olevan tarinan pääosassa, aivan yhtälailla se kertoo myös Muumi­mamman kokemasta yksinäi­syyden tunteesta kuin Muumi­peikon kasvu­ki­vuista ja oman identi­teet­tinsä löytä­mi­sestä. Aivan oman sävynsä tarinaan tuo Mörön saapu­minen majak­ka­saa­relle ja mitä Muumi­peikko hänen avullaan oivaltaa: “Jos on olemassa joku, josta ei koskaan puhuta ja jolle ei koskaan puhuta, tämän täytyy varmaan vähitellen hävitä olemat­tomiin. Hänhän ei tohdi uskoa olevansa olemassa.” Tähän tiivis­tyykin hienosti Muumi­papan ja meren ydinsanoma. Onneksi muumi­kirjat kuitenkin päättyvät aina lohdul­li­sesti, tämäkin konkreet­tiseen valon­sä­teeseen myrskyn jälkeen.
On todella hienoa, miten muumi­kirjat sopivat niin lapsille kuin aikui­sil­lekin. Aikuisena niistä löytää aivan uusia teemoja, kun taas lapsena voi vaikka vain uppoutua seikkailuun. Muumi­pappa ja meri tarjosi ajatte­le­misen aihetta ja haikean merel­listä tunnelmaa lähes yhtä haikeaan ja harmaaseen marras­kuuhun. Uskon, että tulen palaamaan muumi­perheen pariin vielä useita kertoja.
––
Tove Jansson: Muumi­pappa ja meri (Pappan och havet, 1965)
Suom. Laila Järvinen
WSOY 2010, 186 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.