Type and press Enter.

Marko Hautala: Kuokka­mummo

Kun joskus heinä­kuussa posti­luu­kusta kolahti Marko Hautalan kirja Kuokka­mummo, en voinut olla naura­matta sen nimelle, vaikka kansikuva puistat­tikin. Ajattelin, että ei kai tuon nimistä kirjaa voi ottaa tosissaan ja se jäi lojumaan pitkäksi aikaa johonkin eri puolilla kotiani oleviin kirja­ka­soihin. Päätin kuitenkin lopulta lukea sen ennen kuin tarttuisin seuraavaan, raskaampaan kirjaan, ja kun pääsin vauhtiin, Kuokka­mummo ei tuntu­nutkaan enää lainkaan hauskalta nimeltä.
Samuel Autio palaa isänsä kuoltua takaisin lapsuus­mai­se­miinsa, jossa nuoret kertovat yhä tarinaa Kuokka­mum­mosta, joka tappaa lapsia iskien kuokalla näiden lapaluiden väliin. Yksi nuorista on Sagal, jonka avulla Samuelin vanha tuttu Maisa kalas­telee tietoja Kuokka­mummon legen­dasta väitös­kir­jaansa varten. Sekä Samuelin että Maisan menneisyys liittyy kammot­ta­valla tavalla tuohon legendaan ja nyt on aika ottaa uusin­taottelu. Mitä Bondorffien huvila oikein kätkee sisälleen?
En muista, milloin olisin viimeksi ollut näin positii­vi­sesti yllät­tynyt jostain kirjasta! En tiedä, johtuiko epäilyni kirjaa kohtaan juuri sen nimestä vai mistä, mutta kuvit­telin kirjan olevan varsin keskin­ker­tainen, tylsä eikä ollenkaan pelottava. Jouduin pyörtämään luuloni jo heti alussa, sillä tarina alkoi vetää samantien.
Hautala kertoo etulie­peessä saaneensa idean kirjaansa lapsuu­tensa lähiössä kerro­tusta urbaa­ni­le­gen­dasta, Kuokka­mum­mosta. Kirjan parasta antia onkin itse Kuokka­mummo, josta Hautala on onnis­tunut luomaan varsin piinaavan pelot­tavan hahmon. Joku voi muistaa, että olen jo pitkään etsinyt kauhu­kirjaa, joka oikeasti pelot­taisi, ja täytyy sanoa, että Kuokka­mummo pääsi hyvin lähelle sitä. Missään vaiheessa en niinkään pelännyt, mutta koin tarinan ja Kuokka­mummon hyvin ahdis­ta­viksi. Koko kirja onkin hyvin synkkä ja tumma­sä­vyt­teinen – siis täydel­listä luettavaa pimeneviin syysil­toihin. 
Pelot­ta­vuuden ohella Kuokka­mummon juonen­kul­jetus on sujuvaa ja mielen­kiinto tarinaa kohtaa pysyy jatku­vasti yllä. Minulle kirjan heikkouksia ovat kuitenkin sen ohuilta vaikut­tavat henki­lö­hahmot (mikä tosin häiritsisi enemmän toisen­laisen kirjan kohdalla) ja sen loppu, josta voi vetää oikeastaan minkä­laisia johto­pää­töksiä tahansa. Olisin kaivannut loppuun edes hieman enemmän selkeyttä, jonkin­laista lankojen yhteen­pu­no­mista. 
Kaikkia suoma­laisia kauhu­kirjoja lukematta uskallan väittää, että Hautalan Kuokka­mummo edustaa suoma­laisen kauhu­kir­jal­li­suuden kärki­kastia. Kenties se kestää hyvin kansain­vä­lis­täkin vertailua, ainakin mitä on uskominen kirjaan hyvin tykäs­ty­neitä kolle­goita: Rakkau­desta kirjoihin, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuu­ri­blogi ja Kirja­valas.
––

Marko Hautala: Kuokka­mummo
Tammi 2014, 328 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Kuokka­mummo oli kieltä­mättä aika karmiva… näin vielä jälkeen­päinkin ajatellen tykkään siitä minkä­lainen fiilis kirjassa oli. Heh, minusta nimi muuten oli päinvastoin aika houkuttava… ja kansi­ku­vahan on mainio juuri tälle kirjalle. :-)

    1. Tunnelma nimenomaan oli tässä hyvin painostava ja ahdistava, hrr. Kansikuva on kyllä sopiva kirjalle, mutta pelottava!

  2. Tein tuon kanssa oharin, mutta aion korjata tilanteen huomenna.

    1. Hyvä, että päätit korjata, sillä tämä oli yllät­tävän hyvä ja pelottava kirja!

  3. Täytyy antaa kirjalle mahdol­lisuus! Minäkin lukisin mielelläni enemmän kauhu­kirjoja. Toistai­seksi ainoa pelottava minulla vastaan tullut kirja on ollut Susan Hillin The Women in Black.

    1. Minä olen halunnut lukea jo kauan tuon Hillin kirjan, pelot­tai­si­kohan se minuakin? Kuokka­mummo oli kyllä niin positii­vinen yllättäjä, että suosit­telen ehdot­to­masti!