Type and press Enter.

Susan Fletcher: Tumman­ho­peinen meri

Kalamies kysyy minulta: Mistä syntyy hyvä tarina? Sinä jos kuka sen tiedät. Tuumailen asiaa. Sanon Siinä pitää olla onnea – ihmisiä, jotka löytävät onnen. Pitää olla maisema, joka täyttää mielen ja jonka voi nähdä niin elävästi, että tuntuu kuin siinä voisi kävellä. Pitää olla rakkautta. Ehkä vähän surua. Ja jonkin­lainen matka.
Susan Fletc­herin Tumman­ho­peinen meri on yllä mainittu hyvä tarina, oikeastaan tarina tarinoista. Jossain päin Isoa-Britanniaa sijait­se­valle Parlan saarelle huuhtoutuu kavala­vuoksen aikaan tumma­piir­teinen mies. Mies on elossa, mutta hän on menet­tänyt muistinsa. Saarella on kerrottu jo kenties vuosi­sa­tojen ajan tarinaa Kalamie­hestä, joka saattaa ottaa ihmisen hahmon yhden kuunkierron ajaksi tuodakseen toivoa ja tenhoa sitä tarvit­se­ville. Rannalle huuhtou­tunut mies näyttää ihan Kalamie­heltä, joten saaren asukkaat alkavat pohtia voisiko se olla hän. Jos ei Kalamies, kuka hän sitten oikein on?
Tumman­ho­peinen meri on tarina myös Parlan asukkaiden suuresta surusta. Nelisen vuotta sitten kaikkien rakastama Tom Bundy – aviomies, poika, veli, setä – katosi mereen eikä monikaan ole vielä päässyt siitä yli. Rannalta löytynyt mies saa toivon heräämään.
Muistan kun luin Fletc­herin Meriha­rakat melkein vuosi sitten. Pidin siitä, mutta en niin paljon, että se olisi yhä kovin hyvin mielessäni. Muistan kuitenkin sen tunnelman, saman­laisen melan­ko­lisena vellovan kuin tässä kirjassa. Molem­missa on myös sama tärkeä henki­lö­hahmo: meri. 
Mietin viime yönä unta odotel­lessani kirjan herät­tämiä ajatuksia. Olin juuri lukenut kirjan loppuun. Se ei oikeastaan ole surul­linen, vaikkakin melan­ko­linen, vaan enemmänkin toiveikas ja valoisa. Minulle siitä tuli silti surul­linen olo. Kärsin yhdessä Parlan asukkaiden kanssa. Peilasin heitä itseeni, omaan elämääni ja siihen mitä voisi tapahtua, ja tulin todella surul­li­seksi. En muista, milloin kirja olisi viimeksi vaikut­tanut minuun niin voimak­kaasti ja siksi surul­li­suuteni ei ollut mitenkään huono asia, vaikkei se ehkä koskaan olekaan mikään miellyttävä tunne.
Tumman­ho­peinen meri on siis parhaim­millaan tunnel­mansa puolesta. Fletc­herin luoma miljöö on myös (jälleen kerran) käsin­kos­ke­teltava ja henki­lö­hahmot niin aitoja. Usein tuntui siltä, että olisin itsekin osa tuota Parlan yhteisöä, mukana sen arjessa, jonka rannalle huuhtounut mies rikkoo. Vaikka kirja vaikutti minuun niin vahvasti, se ei ole täydel­linen: Puoli­vä­lissä tarinaa on tiivis­tä­misen varaa. En vieläkään aivan vakuut­tunut Fletc­herin kielestä. En myöskään varauk­setta ihastunut Kalamiehen tarinan käyttö­tar­koi­tukseen.
Onneksi en ole vielä lukenut kaikkia Fletc­herin kirjoja, ehkä niistä joku tulee olemaan vielä napakymppi? Vai tarvit­seeko niiden sellaisia edes olla?
––

Susan Fletcher: Tumman­ho­peinen meri (The Silver Dark Sea, 2012)
Suom. Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2013, 443 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

12 comments

  1. Ihanaa, että pidit tästä. Tämä on nykyään yksi lempi­kirjani. Irlan­ti­lainen tyttö on ainakin ohuempi kuin tämä tai Meriha­rakat, joten jos koit tämän kaipaavan tiivis­tystä, niin ehkä se on sinun kirjasi? Ainakin minun se oli.

    1. Täytyy vain kokeilla! Jotain mielen­kiin­toista Fletc­he­rissä kuitenkin on. Tunnelman luomisen hän ainakin osaa!

  2. Minä rakastin tätä! Fletcher on muutenkin minun kirjai­lijani, Iraln­ti­lainen tyttö oli ihana ja Meriha­rakat hieno. Jotenkin hän onnistuu luomaan upeita tunnelmia kirjoi­hinsa, ja saa minut aivan ihastuksiin joka kerta :).

    1. Minulle Meriha­rakat oli sellainen ihan kiva kirja, mutta tämä oli jo selvästi parempi. En tiedä, ovatko hänen muutkin kirjansa näin melan­ko­lisia, siitä nimittäin pidän valta­vasti!

  3. Enpä ollut tästä aiemmin kuullut, mutta nyt mielen­kiintoni heräsi. Pitänee tutustua!

    1. Kannattaa! Jos pidät kirjoissa esimer­kiksi melan­ko­li­suu­desta, vahvasta tunnel­masta, merestä ja saaris­tosta, niin Fletcher saattaa toimia :)

  4. Tämä on lukulis­talla :)

    1. Sillä jatku­vasti paisu­valla :D

  5. En olekaan Fletc­heriä lukenut, mutta sait kyllä kiinnos­tuk­sen­sie­menen istutettua =D Rakastin M.L. Stedmanin The Light Between Ocean teosta jossa meri ja tunnelma ovat myös tärkeissä rooleissa. Ehkäpä tämäkin iskisi samalla tavalla.

    1. The Light Between Oceans oli hieno! Tässä on jotain samaa sen kanssa, mutta ehkä vielä enemmän tämä muistutti Claudie Gallayn Tyrskyjä, oletko lukenut sitä? Se on aivan ihana, yksi suosik­ki­kir­jojani ikinä. Suosit­telen siis myös sitä :)

  6. En ole koskaan itkenyt minkään muun kirjan kanssa niin paljon kuin tämän. Välillä tämä oli turhan­päi­väinen ja vähän tylsä, mutta ai herrajj­jumala, millaiseen parkusuoneen tämä osui. Jotkut lauseet ovat suorastaan vihlovia.

    Luulin kirjoit­ta­neeni tästä postauksen, mutta se oli jäänyt julkai­se­matta. Ehkä pitäisi vielä.

    1. Sinuunkin tämä siis vaikutti niin vahvasti, en ihmettele! Jännä, miten tämä oli välillä niin vahva, niin koskettava, mutta välillä vähän junnaava ja joo, ehkä tylsäkin.

      Huomasin, että kirjoi­titkin jo tästä, tulen lukemaan.