Type and press Enter.

Margaret Atwood: Nimeltään Grace

Katselen pioneja silmä­nur­kastani. Tiedän ettei niitä kuuluisi olla: on huhtikuu, eivätkä pionit kuki huhti­kuussa. Nyt niitä on kolme lisää, aivan minun edessäni – ne kasvavat suoraan pihamaan sorasta. Ojennan varovasti käteni ja kosketan yhtä. Se tuntuu kuivalta, ja tajuan että se on kangasta.
Grace Marks, 16-vuotias piika­tyttö, tuomittiin elinkau­tiseen vankeuteen vuonna 1843 isäntänsä ja tämän rakas­ta­jat­taren murhasta. Kuusi­toista vuotta myöhemmin englan­ti­lainen psykiatri Simon Jordan tulee haastat­te­lemaan Gracea Toronton Kuritus­huo­neelle, puhtaasti omien intres­siensä ja palkkiokseen saamansa rahasumman takia. Grace alkaa kertoa hänelle tarinaansa ja miten kaikki johti tuohon murhaan, josta Grace itse muistaa vain sirpa­leita. Lopulta Jorda­nille selviää jotain selit­tä­mä­töntä.
En ole koskaan aiemmin lukenut Margaret Atwoodia ja Nimeltään Grace ei liene hänen tyypil­li­simpiä teoksiaan. Ainakin itse tunnen hänet parhaiten spefiä kirjoit­tavana kirjai­lijana, mutta toisaalta onhan Nimeltään Grace myöskin ihan hyvin tuohon käsit­teeseen uppoava: sen voisi ajatella olevan vaihtoeh­toista historiaa. Grace Marks on siis ollut todel­linen henkilö. Hän oli 1840-luvun Kanadan pahamai­nei­simpia naisia, sillä 16-vuotiaana nuorena naisena tehty kaksois­murha oli tuolloin hyvin poikkeuk­sel­lista, ja tapaus kiinnosti valta­vasti sekä Kanadan että Ison-Britannian lehdistöä. Grace armah­dettiin lopulta vuonna 1872, mutta hänen syylli­syy­tensä tai syyttö­myy­tensä ei koskaan ratkennut. Atwood on raken­tanut tarinansa Gracesta kaiken tämän pohjalle, mutta täyttänyt olemassa olevat aukot omien halujensa mukaan.
Nimeltään Grace on mielen­kiin­toinen, runsas, väliin vähän tarpee­ton­takin asiaa sisältävä kirja. Atwoodin kielel­linen lahjakkuus tuli selville heti ensim­mäi­siltä sivuilta: kieli on rikasta ja kerronta on sekä sujuvaa että soljuvaa. Kiitokset kuuluvat tietysti myös suomen­ta­jalle. Jo pelkän kielen vuoksi kirjaa oli nautin­nol­lista lukea.
Atwoodin luoma Grace on mielen­kiin­toinen hahmo. Hänestä ei tahdo millään saada otetta, hänestä ei tiedä puhuuko hän totta vai valeh­te­leeko hän. Ehkä Atwood on halunnut tavoittaa sillä juuri sen, ettei oikean Gracen syyllisyys tai syyttö­mät­tömyys koskaan selvinnyt. Kirjan kohdalla jokainen lukija voi tehdä omat päätel­mänsä. Toinen kirjan keskei­sistä hahmoista, tohtori Jordan, on hyvin puistattava. Hän tahtoo varmasti vain hyvää, mutta hänen himokkaat kuvitel­mansa oikeastaan jokai­sesta vastaan­tu­le­vasta naisesta saivat niska­villani pystyyn. Oikeasti? 
Eikös Atwood kutsukin itseään feminis­tiksi? Ovatko hänen kirjo­jensa mieshahmot aina tällaisia?
1800-lukulainen Kanada on miljöönä aika masentava, ainakin piika­tytön näkökul­masta, mutta Atwood tavoittaa ilmapiirin hyvin. Hän kuvaa hyvin sekä palve­lusväen että varak­kaamman väen arkista elämää ongel­mineen kaikkineen. Miehet ovat pääasiassa roistoja ja tappajia tai sitten kunnon herras­miehiä, naiset herkkiä, hystee­risia ja kovia tekemään töitä – riippuen tietysti minkä­lai­sessa asemassa mies ja nainen ovat.
Kirjan suurinta antia minulle olivat Gracen kerto­mukset lapsuu­destaan ja nuoruu­destaan aina murha­ta­pah­tumiin saakka. Niistä kirja suurim­maksi osaksi koostuukin. Se sisältää myös kirjeitä ja osioita tohtori Jordanin näkökul­masta, joista jälkim­mäi­sistä luonnol­li­sesti pidin vähiten. Gracen tarinaa seura­tessa oli samalla mielen­kiin­toista pohtia, että ovatkohan tapah­tumat menneet oikeankin maailman Gracella näin ja tietysti, oliko hän syyllinen vai syytön.
Loppu­puolen kirjan hahmoille järky­tystä aiheut­tanut tapahtuma oli hieman kummal­linen enkä oikein tiedä mitä siitä ajatte­lisin. Se on varmas­tikin Atwoodin omaa sepitystä. Se kuitenkin tarjoaa erään­laisen ratkaisun siihen, mikä Grace oikein oli. Toinen asia, tai oikeastaan kolmas, jos otetaan lukuun ällö-Jordan, joka minua vaivasi, oli tarinan vetävyyden ajoit­tainen taantu­minen. Välillä suorastaan ahmin sitä eteenpäin, välillä kyllästyin. Odotin siltä myös jotain vähän enemmän, jotain repäi­sevää, mutta sitä ei tullut. Näin ollen Nimeltään Grace oli varsin mukava ja mielen­kiin­toisen tarinan sisältävä lukuko­kemus, mutta siihenpä se sitten jäikin. Kiinnostuin kuitenkin Atwoo­dista sen verran, että luen häntä varmasti vielä lisää! Mitään hyviä ehdotuksia seuraa­vaksi Atwoo­diksi?
––

Margaret Atwood: Nimeltään Grace (Alias Grace, 1996)
Suom. Kristiina Drews
Otava 1997, 646 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

6 comments

  1. Tätä en ole lukenut, mutta aion kyllä. Atwoodin Orjat­taresi iski ilmat ulos keuhkoista, kun sen aikoinaan luin – sitä suosit­telen suuresti. Samoin Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit ovat olleet mieluisia (ja kauheita) lukuko­ke­muksia. Sokea surmaaja olisi omassa hyllyssä, siihen tekisi mieli tarttua…

    Ps. Ihailen edelleen blogisi ulkoasua, tämä on ihan törkeän tyylikäs. ;)

    1. Orjat­taresi kuulostaa kammot­ta­valta, mutta äärim­mäisen mielen­kiin­toi­selta! Se voisikin olla seuraava Atwoodini ja sitten tuo MaddAddam-trilogia. Atwood on kyllä ollut tuottelias kirjailija, joten valin­nan­varaa riittäisi, mutta täytyy jatkaa tutus­tu­mista ihan sieltä huipulta :)

      Ja kiitos! Kiva kuulla, että sitä viitsii muutkin katsella, kun sen kanssa sai kyllä tosissaan purra hammasta, että sai mieluisen :D

  2. Minunkin on pitkään pitänyt lukea Atwoodia — yksi hänen kirjoistaan on hyllys­säkin — mutta en ole saanut aikai­seksi. Tämän kirjan asetelma alkoi kummasti kiinnostaa… mutta katsellaan. Minäkin kaipaisin hyviä Atwood -vinkekjä. Itselläni on Herran tarhurit, mutta se on ilmei­sesti trilogian toinen osa?!

    1. Luulen, että voisit pitää tästä Atwoodin kirjasta! Koin, että tästä oli aika hyvä aloittaa kirjai­lijan tuotantoon tutus­tu­minen kuin hypätä suoraan hänen luomiinsa dysto­pioihin – dysto­pia­kir­jal­lisuus kun ei ole ihan sitä ominta aluettani. Tuo MaddAddam-trilogia, jonka toinen osa Herran tarhurit tosiaan on, kiinnostaa kuitenkin myös!

  3. Tähän asti ainoa lukemani Atwood on tuo Orjat­taresi, joka oli kyllä todella vaikuttava kirja. Minulla oli kunnia viime kesänä kuulla Atwoodin puhuvan livenä Edinburgin kirja­mes­suilla ja kirjailija itsekin tuntui mielen­kiin­toi­selta persoo­nalta. Pitäisi pian lukean häneltä lisää.

    1. Minus­takin hän vaikuttaa varsin kiinnos­ta­valta ihmiseltä. Hauskaa, että pääsit kuunte­lemaan häntä! Orjat­taresi lienee seuraava Atwoodini, jo sinun ja Suketuksen mieli­pi­teesi siitä tehosivat :)