Type and press Enter.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauk­sesta

Amerikkaa kuohuttava tapaus, johon tarinani perustuu, oli paljas­tunut muutama kuukausi aikai­semmin, alkuke­sästä, kun kolme­kym­men­tä­kolme vuotta sitten kadonneen tytön jäännökset oli löydetty. Siitä käynnistyi tapah­tu­ma­ketju, josta tässä kerrotaan ja jota ilman muu Amerikka ei olisi ikinä kuullut pienestä Auroran kaupun­gista New Hamps­hi­ressa.
Nuori kirjailija nimeltään Marcus Goldman lähtee hätiin pieneen Auroran kaupunkiin, kun hänen oppi-isänsä ja hyvän ystävänsä Harry Quebertin puutar­hasta löytyy 33 vuotta sitten kadonneen 15-vuotiaan Nolan ruumis. Harry suljetaan telkien taakse odottamaan oikeu­den­käyntiä, mutta Marcus ei millään suostu uskomaan, että Harry, jolla vaikkakin oli rakkaus­suhde kadon­neeseen tyttöön, olisi syyllinen tytön murhaan. Valkoisen paperin kammosta kärsivä Marcus saakin aiheesta uuden kipinän kirjoit­ta­miseen ja ryhtyy tutkimaan tapausta tuodakseen ilmi totuuden Harry Quebertin tapauk­sesta. Kuka syyllinen on ja mitä tuona elokuisena iltana vuonna 1975 oikein tapahtui?
Joël Dickerin esikois­ro­maani Totuus Harry Quebertin tapauk­sesta on melkoinen järkäle yli kahdek­sal­la­sa­dalla sivullaan. Kuulin sen kuitenkin olevan varsin kepeä ja nopea­lu­kuinen, joten ajattelin sen olevan varsin hyvää kesälu­ke­mista. Sitä se oikeastaan olikin ja ei ollut. 
Suhtau­tu­miseni kirjaan on varsin risti­rii­tainen. Sen alkupuoli on hyvin kiinnostava ja vetävä. Juoni etenee hitaasti, mutta koukuttaa sivu sivulta. Kirjaa on myös helppo lukea; kieli on simppeliä ja dialogia on runsaasti. Ärsyynnyin kuitenkin suunnat­to­masti jatku­vasta huuto­merkkien vilje­lystä. Miksi joka toinen lause pitää huutaa?
Henkilöt ovat ohuita, joskus aika epäus­kot­tavia ja karika­tyy­ri­mai­siakin, mutta se ei niin haitannut tällaisen kepeän pehmo­dek­karin ollessa kyseessä. Henki­löille antaa jonkin verran anteeksi myös siksi, että kirja on lähtö­koh­tai­sesti enemmän tarina­ve­toinen. Johtu­nee­kohan kirjan heppoi­sista henki­löistä vai mistä, mutta en pitänyt heistä yhdes­täkään. Kaikki ovat jotenkin nihkeitä ja vähän ärsyt­täviä. Nuori Nola ei tunnu uskot­ta­valta ikäisekseen, Marcus vaikuttaa jotenkin ylimie­li­seltä, Harry on lopulta vain ärsyttävä ja niin edelleen. 
Jossain puoli­välin jälkeen tarina alkaa tökkiä. Kun kaikki vaikut­taisi olevan ratkaistu, solmuja tuleekin vain lisää ja niitä ratkotaan aikai­sempaan verrattuna melko nopealla tahdilla. Tarina alkaa tuntua yhdeltä sekasot­kulta, jota halutaan vain pitkittää ja pitkittää. Kun luin tarinan ensim­mäisen puoliskon muutaman päivän aikana, lopun kanssa kituut­telin pitkään, ja ajattelin jo siirtyä seuraavaan kirjaan. Jos Dicker vain olisi osannut tiivistää kirjaansa ainakin parilla sadalla sivulla, se olisi paljon sujuvampi ja ytimek­käämpi paketti.
Ymmärrän mihin kirjan suosio perustuu, sillä se todel­lakin on varsin koukuttava ja viihdyttävä kirja, sopiva tiiliskivi kesään. Sujuvasta juonen­kul­je­tuk­sesta huoli­matta se on kuitenkin varsin keskin­ker­tainen eikä mitenkään omape­räinen. Yhteen lauseeseen tiivis­tettynä: Totuus Harry Quebertin tapauk­sesta viihdyttää oman hetkensä, ei enempää.
Kirja on jakanut mieli­pi­teitä, vertail­kaapas vaikka näitä: Amman lukuhetki, Lumiomena, Nenä kirjassa, Sonjan lukuhetket ja Ja kaikkea muuta
––

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauk­sesta 
(La vérité sur l’affaire Harry Quebert 2012)
Suom. Anna-Maija Viitanen
Tammi 2014, 809 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Mulla on just tää kesken, apua, en uskalla lukea tekstiäsi kauhean tarkkaan — vaikka olen aikai­semmin lukenut arvioita, mutta kesken kirjan aina tuntuu ettei voi -, palaan myöhemmin arviosi pariin tarkemmin! =D

    1. Hih, palataan asiaan, kun olet lukenut kirjan loppuun :D Minäkään en oikein uskalla lukea blogi­tekstejä kirjoista, jotka minulla ovat kesken. Ennen kirjan aloit­ta­mista uskaltaa vielä, kun asiat ehtivät useim­miten unohtua.

    2. No niin, nyt luettu, allekir­joitan kyllä kaiken sanomasi! =D

    3. Eli ei tainnut aivan iskeä sinuunkaan? :D Pitää tulla blogiisi lukemaan, olen ihan pihalla kaikesta mitä täällä on tapah­tunut, koska olen niin sanotusti muumioi­tunut tentti­kir­jojen alle tällä hetkellä.

  2. Tämä on varmasti jakanut mieli­pi­teitä, mutta kukaan ei ole tainnut täysin haltioitua? Mukavaa viihdettä, joka tempaisi mukaansa ja koukutti. Pidin tarinasta ja miljöö­ku­vauk­sesta, mutta Keltaiseen kirjastoon en tätä sijoit­taisi. Myynti voi toki olla hyvä syy siihen. :)

    T. Lumio­menan Katja toisella Google-tilillään

    1. Aivan haltioi­tu­neita arvioita en muista minäkään lukeneeni. Minulle kirja sattui aika hyvään saumaan, vikojen työpäivien ja ensim­mäisten lomapäivien ajalle, jolloin tekikin vain mieli lukea jotain viihdyt­tävää ja helppoa, heittää suora­nai­sesti aivot narikkaan.

      No joo, Keltaiseen kirjastoon laitta­minen on aika erikoista. Mitään näin kevyttä keltaista en muista aikai­semmin lukeneeni.

  3. Kaikki arviot, jotka olen tästä lukenut, ovat tainneet päättyä tulokseen ihan ok. Siksi en oikein tiedä, pitäisikö minun lukea tätä ollenkaan, sillä yli 800 sivua kuulostaa aika mahdot­to­malta taipa­leelta minun lukutah­dillani, jos kokemus on vain ihan hyvä. Toisaalta tämä kiinnos­taisi kuitenkin tarinansa puolesta, varsinkin kun sitä on jossain taidettu verrata jopa loistavaan Twin Peaksiin.

    1. Minäkin olen hidas lukija, mutta tämä kirja eteni jopa suht nopeasti ollakseen niin paksu! Jos kaipaat joskus jotain välipalaa (joka on vähän risti­rii­tainen käsite tämän kirjan kohdalla, kun se on tosiaan niin paksu), niin tämä voi olla ihan hyvä siihen. Twin Peaksiin en itse tätä vertaisi tai ainakin Twin Peaks on sata kertaa parempi :D