Type and press Enter.

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia

Milloin­kohan olen viimeksi lukenut novelleja? Kauan on ollut aikomus, mutta jotenkin se on aina jäänyt. Monen muun lailla taidan olla novel­li­kam­moinen. Tuntuu, että eihän novel­lissa voida millään ehtiä luoda sitä kaikkea mitä kunnon romaa­nissa on. Henki­lö­hahmot jäävät etäisiksi, tarina vailli­nai­seksi, juoni puoli­tiehen. Samasta syystä en oikein pidä lyhyistä, noin 100-sivui­sista romaa­neis­takaan, mutta poikkeuk­siakin on ollut.
Pidin todella paljon Colm Tóibínin romaa­nista Brooklyn, joten viime kirjas­to­käyn­nillä mukaani lähti hänen novel­li­ko­koel­mansa Äitejä ja poikia. Kun kirja julkaistiin suomeksi viime vuonna, en aluksi edes ajatellut sen olevan novel­li­ko­koelma. Sitten kun sain sen selville, aloin vältellä kirjaa. Toivo­tonta. No, pakotin kuitenkin itseni lainaamaan kirjan ja tulihan se myös lopulta luettua.
Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän novellia, jotka kaikki pureu­tuvat tavalla tai toisella äitien ja poikien välisiin suhteisiin. Lyhin novel­leista on alle kymmenen sivun mittainen, pisin taas kahdek­san­kym­menen. Kokoelman aloittava Järkimies kertoo rikol­li­sesta, jonka täytyy ojentaa äitiään. Se ei mielestäni ollut paras mahdol­linen aloitus­no­velli, se on jotenkin laahaava. Laulussa, kokoelman lyhim­mässä novel­lissa, muusik­ko­pii­reissä liikkuvien äidin ja pojan katseet kohtaavat pitkän ajan jälkeen. En saanut siitä millään otetta, se loppui ennen kuin se ehti alkaakaan. Kolmas novelli, Pelin henki, alkoi jo vetää puoleensa ja sai minut jatkamaan kokoelman lukemista. Siinä leskeksi jäänyt nainen yrittää pelastaa perheensä keksi­mällä uuden liike­toimen, johon myös hänen poikansa osallistuu innolla.
Famous Blue Raincoat on kertomus erään äidin entisestä bändistä, josta hänen poikansa kiinnostuu. Äidin muistot liittyvät vahvasti hänen siskoonsa, bändin pääasial­liseen solistiin. Pelin hengen jälkeen Famous Blue Raincoat jatkaa vahvalla linjalla, siinä on jotain upean melan­ko­lista. Pappi suvussa kertoo jo vanhasta äidistä, jonka poika aiheuttaa jotain peruut­ta­ma­tonta perheelleen. Äidin hahmo on väkevä, mutta kokonai­suu­dessaan novelli ei ole yhtä vahva kuin kaksi edellistä. Matka on lyhyt novelli äidin ja masen­tuneen pojan kotimat­kasta, joka olisi voinut jatkua vielä pidem­päänkin. 
Kolme ystävää poikkeaa muista kokoelman novel­leista siinä, että se keskittyy enemmänkin kaverusten bileiltaan sen jälkeen kun päähen­kilön äiti on kuollut. Se tuntui hieman sekavalta ja on kokoelman heikoim­masta päästä. Kesätyö tuo esiin isoäidin, äidin ja pojan väliset suhteet. Novelli jäi vähiten mieleeni, se tuntui jopa hieman ärsyt­tä­vältä. Kokoelman päättää kahdek­san­kym­menen sivun mittai­seksi venyvä Pitkä talvi, joka Kolme ystävää -novellin ohella on selvästi erilai­sempi kuin muut. Se ei sijoitu muiden novellien tavoin Irlantiin vaan ilmei­sesti Espanjaan. Sen sisältämä tarina on synkkä ja kerronta hidasta. Novel­lissa perheen äiti lähtee kotoaan, katoaa lumimyrskyyn ja isä ja poika yrittävät pärjätä kuten parhaaksi näkevät.
Aioin lukea kokoelman novelleja hitaasti nautis­kellen, kenties vain yhden päivässä. Aikeistani huoli­matta luinkin kokoelman läpi parissa päivässä, useamman novellin putkeen. Olisi ehkä pitänyt malttaa lukea rauhal­li­semmin, sillä huomaan miten monet novellit tuntuvat nyt jälkeenpäin kovin saman­lai­silta keskenään. Pidin kuitenkin siitä, miten kaikkia novelleja yhdisti, enemmän tai vähemmän, äitien ja poikien väliset suhteet. Novellien pituuk­sissa on paljon vaihtelua, joka myös piristi kun niitä luki useamman peräkkäin.
Tóibínin tuttu tyyli Brookly­nista näkyy myös tässä novel­li­ko­koel­massa suomen­tajan ansiosta. Tóibín kirjoittaa vähäe­lei­sesti, vangiten hienosti taval­liset, arkisetkin asiat. Henki­lö­hah­moistaan hän tavoittaa jotain hyvin inhimil­listä ja heihin on helppo samastua. Hän ei pelkää kertoa asioista niin kuin ne oikeasti ovat.
Suosi­keiksini muodos­tuivat lopulta Pelin henki, Famous Blue Raincoat ja Pitkä talvi. Nämä novellit ovatkin sieltä pisim­mästä päästä kun taas ne lyhyimmät eivät vieneet minua mukanaan ollenkaan. Tämä vahvistaa taas sitä tunnetta, että olen edelleen pidempien tekstien ystävä. Vähän jokai­sessa novel­lissa minua häiritsi myös se, että ne jäävät roikkumaan niin avoimiksi. Muutaman kohdalla olisin tosissani halunnut tietää miten kaiken lopulta kävi. Romaa­neissa avoin loppu on joskus hyvä, joskus huono, mutta novel­leissa se tuntuu aina olevan huono. En tiedä miksi. Ehkä en vain osaa antaa tarpeeksi arvoa sille tuokio­ku­valle, jonka novelli minulle tarjoaa. Ehkä pitäisi, sillä elämäkin on usein sellaista, tuokio­kuvia.
Muita tämän novel­li­ko­koelman parissa viihty­neitä: Eniten minua kiinnostaa tie, P. S. Rakastan kirjoja, Luetut, lukemat­tomat ja Lumiomena
––
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (Mothers and Sons, 2006)
Suom. Kaijamari Sivill
Tammi 2013, 315 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Laura, tämä on aivan mahtava kokoelma. Ihastuin moneen kirjan novelliin, mutta Pitkän talven olisin suonut vain jatkuvan ja jatkuvan…

    1. Minus­takin novellit, joista pidin erityi­sesti, olivat todella hienoja, mutta sitten ne muutamat heikommat latis­tivat hieman koko kokoelman tunnelmaa. Vaikka ei kai sellaista novel­li­ko­koelmaa olekaan, jossa kaikki novellit olisivat yhtä upeita?

  2. Minä pidin tästä aika paljon. Novel­leista osa oli helmiä, osa kieltä­mättä vähän latteita. Minäkin pidin todella paljon Famous Blue Raincoa­tista, sen tunnelma on todella upeasti luotu.

    1. Famous Blue Raincoat jäi hyvin mieleen kokoelman vahvimpina novel­leina. Harmi, että muutama oli sitten melkein päinvas­taista. No, aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.

  3. Tämä oli minulle parempi kuin Brooklyn, josta siitäkin pidin. Jotenkin ne tunnelmat ja paikoin avoimetkin loput saivat minut ihastumaan novel­leihin. Minäkään en ole varsi­nainen novellien ystävä, mutta tämän kirjan lukeminen oli ilo.

    1. Brooklyn oli taas minusta parempi, mutta ei se tämäkään huono ollut. Muutamat novel­leista olivat oikeita helmiä! Olisi kuitenkin varmaan pitänyt lukea tämä vähän rauhal­li­sempaan tahtiin, novelli päivässä kuten alunperin suunnit­telin.

  4. Hienosti sanottu tuo, että elämäkin on usein juuri tuokio­kuvia! Niinhän se juuri on. <3 Ja hienoa, että uskal­tauduit kuitenkin lopulta lukemaan tämän. Olen Tóibín-fani ja minusta tämä on upea kokoelma. Tóibínin novel­leissa on paljon samaa kuin Alice Munron lyhyt­proo­sassa. Kummankin lukeminen on yhtä nautin­nol­lista. <3

    Minäkin kärsin joitakin vuosia sitten pahasta novel­lial­ler­giasta. Olin lukenut vuosia aiemmin pari todella huonoa novel­li­ko­koelmaa peräkkäin, ja ne nostivat karvat pystyyn novellien suhteen pitkäksi aikaa, mutta onneksi olen taas viime vuosina löytänyt takaisin novellien ihanaan maailmaan. Tälläkin hetkellä on kesken muutama hieno novel­li­ko­koelma. Aah.

    1. Minun pitäisi varmaan yrittää siedättää itseäni enemmän novel­leille kuin lukea niitä vain kerran vuodessa tai kahdessa, ehkä oppisin pitämään niistä enemmän :D

      Tóibín on minus­takin taitava, etenkin tunnelmien luomi­sessa. Munroa voisinkin kokeilla seuraavaan novel­lin­nälkään, hänet taidet­tiinkin mainita tämä Äitejä ja poikia -kirjan takakan­nessa tai liepeissä tai jossain.