Type and press Enter.

Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

Roswellin pienessä kaupun­gissa katoaa kaksi tyttöä. Kahden vuoden jälkeen heistä toinen, Judith, tulee takaisin. Hän ei kuitenkaan voi puhua, sillä hänellä ei ole enää kieltä – niin kirjai­mel­li­sesti kuin metafo­ri­ses­tikin. Judith ei voi siis kertoa kokemistaan asioista mitään, mutta eipä häntä moni oikein haluaisi kuullakaan. Nuoren Judithin kokemukset eivät voineet olla hyviä, hän ei voi enää olla puhdas. Jopa hänen oma äitinsä häpeää häntä. Kamalaa on myös se, ettei Judit­hilla voi enää olla yhteistä tulevai­suutta hänen lapsuu­tensa ihastuksen kanssa. Kuka muka huolisi mykän ja huonon maineen saaneen tytön vaimokseen?
Julie Berryn ensim­mäinen sekä nuorille että aikui­sille suunnattu romaani Kunnes kerron totuuden sijoittuu jonnekin mennei­syyteen. Asetelman perus­teella se voisi sijoittua yhtä hyvin myös nykyaikaan, mutta tietyt asiat kuten elämisen alkeel­lisuus, uskonnon merkitys ihmisten elämässä ja viittaukset vanhaan maailmaan luovat tarinalle histo­rial­lisen kontekstin. 
Judith on saapunut uuteen maailmaan laivalla pienenä vauvana ja silloin Roswell oli paljon nykyistä pienempi. Sen jälkeen vanha­maa­laiset ovat saapuneet sinne kerran idästä ja yrittäneet valloittaa sitä, mutta kaupunki on torjunut hyökkäykset. Tarina alkaa, kun uusi hyökkäys on käsillä ja Judith tekee ratkai­sevan päätöksen. Tulee väkisinkin mieleen, että Roswellin asukkaat ovat jonkin­laisia puritaaneja ja pyhiin­vael­tajia, Englan­nista Yhdys­val­toihin saapu­neita siirto­laisia. Sitä Berry ei kuitenkaan suoraan kerro.
Kunnes kerron totuu­dessa kertoja on Judith ja se on kirjoi­tettu päivä­kirjaa muistut­tavaan muotoon, jossa Judith osoittaa sanansa ihastuksen kohteelleen. Hän kertoo, mitä on tehnyt pojan vuoksi, kuinka paljon tätä rakastaa ja kuinka hän haluaisi aina olla hänen kanssaan, jos vain voisi. Judithin tarinaan liittyvän mysteerin ohella Kunnes kerron totuuden on siis myös rakkaus­tarina.
Juuri nuoren rakkauden takia kirja tuntuu enemmän nuorten kuin aikuisten kirjalta. Se on myös loppujen lopuksi melko kepeä, vaikka Judithin kohtalo, miten häntä kohdellaan ja mitä hän tulee vielä kokemaan tarinan edetessä ovatkin rankkoja asioita. Tarina tuntui ehkä jotenkin liian helpolta. Lopun saattoi aavistaa jo hyvin varhain. Rakkaus­kuvio ei tuntunut minusta yhtä kiinnos­ta­valta kuin miljöö ja yhteisön käyttäy­ty­minen ja suhtau­tu­minen eri asioihin. Ehkä olen jo kasvanut yli nuorten­kir­joista?
Kirjaa on kuvailtu pinhole-romaa­niksi, jossa tapah­tumat paljas­tuvat pala palalta. Mutta kuten jo sanoin, lopun tietää tai ainakin aavistaa jo alussa, eikä tarina muutenkaan ollut kovin yllätyk­sekäs. Jotain kummaa vetovoimaa siinä kuitenkin oli ja luin kirjan loppuun nopeasti. Judith on mielen­kiin­toinen hahmo, ei mikään perin­teinen nuorten­kir­jojen kaunotar tai sanka­ritar, ja hänen kamppai­lunsa niin oman itsensä kuin pikku­kau­pungin asukkaiden kanssa oli jopa melko jännit­tävää seurat­tavaa. Kirjan loppu oli tylsä, mutta kuitenkin sellainen, minkä sen rehel­li­sesti sanoen halusikin olevan.
Kunnes kerron totuuden oli siis hieman risti­rii­tainen lukuko­kemus, mutta kuitenkin aivan kiva kirja. Se sopi työpäivien jälkeiseen väsymykseen, kun aivot eivät halunneet mitään turhan monimut­kaista luettavaa. 
Kirja ilmestyy kauppoihin vielä tämän kuun puolella!
––
Julie Berry: Kunnes kerron totuuden (All the Truth That’s in Me, 2013)
Suom. Kaisa Kattelus
Tammi 2014, 288 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

2 comments

  1. Varasin tämän kirjas­tosta, sillä kirja kuulosti mukavan erikoi­selta. Hyvä tietää jo etukäteen, ettei kannata asettaa odotuksia hirveän korkealle.

    1. Voihan olla, että pidätkin kirjasta enemmän kuin minä! Minäkin kyllä pidin ja kirja oli virkis­tävän erilainen nuorten­kirja, mutta on kuitenkin jo päässyt haalis­tumaan mielessäni.