Type and press Enter.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher’s Stone

En sitten malttanut olla aloit­ta­matta jo ensim­mäistä Harry Potteria. Sairas­vuo­teella tarvitsin jotain kevyttä, niin sisäl­löl­li­sesti kuin fyysi­ses­tikin, sillä aivot eivät jaksaneet mitään kovin kouke­roista tekstiä eivätkä käsili­hakset jaksaneet kanna­tella toista kesken ollutta (ja yhä olevaa) kirjaa. Nukku­minen ei ole onnis­tunut kuin selällään, mikä ei ole ollenkaan kivaa, mutta nyt olen hiljaa yrittänyt hivut­tautua myös kyljelleen. Tiilis­kivet palau­tu­nevat siis pian myös iltalu­ke­mistoon!
Harry Potter and the Philosopher’s Stone (Harry Potter ja viisasten kivi) on siis ensim­mäinen osa seitse­mästä Harry Potter -sarjan kirjasta. Olen lukenut sen viimeksi melkein viisi­toista vuotta sitten! Tästä huomaa, etten juurikaan lue kirjoja uudestaan tai sitten viimei­sestä lukuker­rasta saakin jo olla aikaa. Niin fanikaan en ole, että olisin kahlannut sarjan läpi kymmeniä kertoja, mutta täytyy myöntää, että uutta Potteria tuli odotettua aina innolla. Aloinkin viime viikolla lukemaan ensim­mäistä osaa aika odottavin tunnelmin ja toivoin pitäväni kirjasta yhä yhtä paljon kuin silloin ensim­mäi­sellä kerralla.
Harry Potter, joka luulee olevansa ihan taval­linen 10-vuotias poika, asuu setänsä Vernonin, tätinsä Petunian ja serkkunsa Dudleyn luona Lontoossa. Harryn vanhemmat kuolivat kun Harry oli vasta yksivuotias. Kuulemma liiken­neon­net­tomuus. Kasvat­ti­perhe ei voi sietää Harrya. Harry joutuu nukkumaan portaiden alla olevassa komerossa, käyttämään Dudleyn vanhoja vaatteita, jotka ovat aivan liian isoja hänelle, ja sietämään Dudleyn jatkuvaa kiusaa­mista. Mutta joitakin päiviä ennen Harryn 11-vuotis­syn­ty­mä­päivää Harry alkaa saada kirjeitä. Harry ei ehdi lukea kirjeitä Vernon-sedän tuhotessa ne kaikki, mutta myöhemmin, synty­mä­päi­vänään, Harry saa kuulla totuuden jätti­läis­mäi­seltä mieheltä: hänet on kutsuttu Tylypahkan kouluun, sillä Harry on velho!
Tylypahka on jännittävä paikka, etenkin niille, jotka eivät olleet tienneet olevansa velhoja tai noitia. Siellä Harry saa ensim­mäistä kertaa elämässään ystäviä, oppii taikuuden alkeet ja huispauksen peluun sekä saa tietää totuuden itsestään ja perheensä kohta­losta. Liittyypä ensim­mäiseen koulu­vuoteen yksi salai­suuskin.
Oli ihanaa palata takaisin Tylypahkaan. Kirjassa oli paljon tuttua (eloku­vasta muistiin jäänyttä), mutta myös aika paljon uutta. En esimer­kiksi muistanut, miten paljon tapah­tumia vain päälle 200-sivuiseen kirjaan mahtuukaan ja mitä kaikkea lopussa tapahtuu. Luulin myös Dumble­doren tulevan Harrylle tutum­maksi jo tässä ensim­mäi­sessä osassa, mutta eipä vielä tullutkaan. Kirja tuntui siis osaksi uudelta, joten sen lukeminen oli tosi mieluista.
Vaikka tämä sarjan ensim­mäinen osa on selkeää lasten­kir­jal­li­suutta, se ei kuitenkaan tunnu lapsel­li­selta. Onkin hämmäs­tyt­tävää, miten J. K. Rowling on osannut kirjoittaa kirja­sarjan, joka uppoaa sekä lapsiin että aikuisiin. Kirjassa on kuitenkin perin­tei­selle lasten­kir­jal­li­suu­delle ominainen selkeä­ra­jainen jako hyvään ja pahaan. Hyvää edustavat esimer­kiksi Harry, hänen ystävänsä, Rohke­likko ja Dumbledore, kun taas pahaa puolta Draco Malfoy, Luihuiset ja Voldemort. Kirja­sarjan jo lukeneena kuitenkin tietää, ettei tuo raja myöhemmin olekaan enää niin selkeä.
Vaikka kirjan tapah­tumat etenevät nopeammin kuin muiste­linkaan, se ei minua haitannut. Kirjassa ei jäädä jaarit­te­lemaan mitään turhaa ja nopea tahti pitää mielen­kiinnon paremmin yllä, mutta ehkä tarinan­kulku on hieman liian suora­vii­vaista. No, tarina ehtii onneksi syventyä seuraa­vissa osissa. Kiinnyin kuitenkin jo kovasti kirjan hahmoihin ja entiset suosikkini, Ron ja Hermione, pitivät paikkansa, vaikka huoma­sinkin Hermionen olevan ainakin tässä ensim­mäi­sessä kirjassa melko ärsyttävä.
Harry Potterin lukeminen englan­niksi oli muuten tosi hauskaa, sillä en ennestään tiennyt kovin monia eri asioiden ja joidenkin henki­löiden alkukie­lisiä nimiä. Tylypah­kassa kiusaa tekevä polter­geist Peeves herätti vähän ihmetystä – oliko siellä sellai­nenkin? Mutta eipä ihmekään etten muistanut, koska koko hahmoa ei taida edes olla eloku­vissa ja suomeksi hahmon nimi on Riesu. Muuten elokuva taitaa olla melko yksi yhteen kirjan kanssa. Englan­niksi kirja on kyllä tosi helppo luettava, onhan se kuitenkin lasten­kirja.
Huomasin eilen sänkyyn kömpiessäni tarttuvani sarjan toiseen osaan. Ei voi mitään, tähän jää edelleen yhtä pahasti koukkuun kuin ennenkin.
––
J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher’s Stone
Bloomsbury 2010, 223 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

16 comments

  1. Mua on just tällä uusim­malla lukuker­ralla kauhis­tut­tanut se, miten kamalasti Harrya oikeasti kohdellaan kirjan alussa ja miten kukaan ulkopuo­linen ei nähtä­västi ole yrittänyt puuttua selvään kaltoin­koh­teluun. Vai eikö 80- ja 90-luvuilla vain välitetty vielä samaan tapaan kuin nyt?

    Naurattaa kun muistelen 13-vuotiasta minää, joka yritti kahlata läpi Feeniksin kiltaa englan­niksi ja oli ihan pihalla kaikesta Potter-sanas­tosta :’) Nykyään mulla on hukassa ne kaikki suomen­kie­liset sanat!

    1. Mullekin tuli yllätyksenä, miten Dursleyt Harrya oikeasti kohte­li­vatkaan. Oliko se niin selkeää tai julmaa eloku­vassa?

      Hih :D Mulla ei ollut mitään hajua mikä huispaus on englan­niksi, se ei ollut jäänyt mieleen eloku­vis­takaan, mutta nytpä tiedän, että se on quidditch. Mietinkin tästä kirjoit­taessani, että käytänkö englan­nin­kie­lisiä vaiko suomen­kie­lisiä termejä. Suomen­kie­liset tuntuivat luonte­vim­milta, koska kirjoitin suomeksi, mutta apua, saa nähdä, miten sarjaa eteenpäin mennessäni opin vain kaikki englan­nin­kie­liset termit enkä enää muista suomen­kie­lisiä! Kamala googlet­te­lutyö.

    2. Mun mielestä se on kuvattu paljon raaemmin kirjoissa. Tuossa alussahan on puhetta siitä että se oli ollut vaikka miten pitkään vaan lukittuna sinne komeroon kaikkena vapaa-aikana. Ja ilman ruokaa ja silleen. Ei se tuu ihan samalla tavalla esiin leffoissa.

      Tein just jotain koulu­teh­tävää ja piti puhua ajankään­tä­jistä ja googletin ihan hulluna, että mikä hitto se edes on suomeksi :D

    3. Sitä mäkin vähän uumoilin, että kirjoissa Harryn kohtelu on raaempaa. En nimittäin muista esimer­kiksi tämän Viisasten kivi -leffan alkua niin hyvin.

      Mulla taas ei ole mitään hajua, mikä ajankääntäjä on englan­niksi (vai onko se Rowlingin itse luoma sana) :D

  2. Minä olen juuri yksi niistä fanaat­ti­sista, jotka ovat lukeneet kirja­sarjan läpi monta kertaa. Viime kerrasta on tosin useampi vuosi, sillä viime vuoden uusin­taluku jäi ensim­mäiseen osaan muiden kirjojen tullessa tielle. Ehkäpä kesällä ehdin jatkaa Potterien parissa. Harry Potter on minulle ehdot­to­masti rakkain sarja enkä oikein usko, että mikään sarja ikinä ohittaa sitä rakkau­dessa. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni Potterien parissa ja odotin aina seuraavaa kirjaa maltta­mat­tomana. Tylypahka ja henkilöt tuntuivat paljon enemmältä kuin vain kirjai­lijan luomuk­silta. Jään odottamaan innolla muita Potter-bloggauk­siasi. :)

    1. Olenkin miettinyt miksi en hurah­tanut Harry Potteriin niin palavasti kuin moni muu samasta sukupol­vesta, vaikka odotin kyllä innolla aina seuraavaa suomen­net­tavaa osaa. Ehkä en vain ole niin hurah­tavaa sorttia :D Harry Potter on minus­takin yksi parhaimpia kirja­sarjoja ellei jopa se paras.

      Siinä on tietysti yksi hyvä puoli, että olen lukenut sarjan vain kertaalleen läpi: olen autuaasti unohtanut suurimman osan pienem­mistä jutuista, joten pystyn yllät­tymään!

    2. Minä olen jo reippasti mummi-ikäinen ja yhä koukussa Potte­reihin. Viimeiset osat (Liekeh­tivän Pikarin, Feeniksin Killan, Puoli­ve­risen Prinssin ja Kuoleman Varje­lukset) luin ensin englan­niksi (huonolla 60-luvun kouluenglan­nilla!), kun en malttanut suomen­noksia odottaa. Myöhemmin luin rinnan suomen­nosta ja alkupe­räistä. Kummasti nousi englannin luetun taito siinä! Nauroin ystävilleni, että kun en nuorena höyräh­tänyt juuri mihinkään vallalla olleeseen “ismiin”, niin nyt retkahdin Potte­reihin sitäkin hurjemmin. En sentään odottanut uutta kirjaa jonossa rooliasuun pukeu­tu­neena… Potte­reiden jälkeen olen lukenut liite­kirjat ja suomen­tajan hauskan komment­ti­kirjan, josta selviää mm. se, miten suomen­kie­liset erikois­sanat ovat syntyneet. Lisäksi Rowlingin muu tuotanto on tullut luettua, viimeksi se dekkari Käen kutsu, johon jäin myös koukkuun.… haluaa lisää, lisää.…Tiettävsti seuraava/seuraavia osia on jo olemassa. Kun vain osuisi silmiin…

    3. Onpa kiva kuulla Sinikka! Niin ne Potterit vievät mennessään ihan kaiken ikäiset. :) Minäkin olen alkanut lukea kirjoja englan­niksi ihan tässä vasta viime vuosina ja kummasti se kieli­taito on siinä samalla kehit­tynyt.

      Käen kutsu saa muuten suomeksi jatkoa elokuun lopulla, kun Silkkiäis­toukka julkaistaan! Ei siis mene pitkään odotel­lessa :)

  3. Minä luin Potterit kahden­kym­menen korvalla, eli “aikuisena” (yeah, right), ja minulle Potterit ovat tärkeitä, ja haluan ne joskus lukea uudestaan, mutta vielä ei ole tullut pakot­tavaa tarvetta. Liian vähän aikaa kulunut siitä viimei­sim­mästä osasta. Mutta uskoisin — niin kuin olen jossain jo sanonut — että ehkä luen nämä sitten neljän­kympin kriiseissä. =D Onpas muuten erikoisen valju kansi tässä kirjassa. Tulee ihan ikävä niitä kotimaisia kansia. =D

    1. Joo, minäkään en oikein jaksa lukea kirjoja uudestaan kovin pian. Näistäkin on tosiaan jo aikaa, joten maistuvat taas! Ehkä minunkin kolmas lukukertani on sitten neljän­kympin kriiseissä? Eihän siihen ole enää kuin toiset viisi­toista vuotta!

      Minä taas pidän ihan kamalasti näistä kansista, kauniin simppe­leitä! Takakan­nes­sakin on kuvitusta. Tilasin kolme ensim­mäistä osaa itselleni (koska en omista kuin kaksi viimeistä Potteria suomeksi) juuri tämä painos mielessäni. Kohta täytyy varmaan tilata loputkin… :D

  4. Niin totta, että näihin jää koukkuun. Itse yritän nyt lukea muutaman muun ennen kuin jatkan viidennen osan parissa. Katsotaan kuinka pitkään maltan odotella.

    Viisasten kivi ja Salai­suuksien kammio ovat kyllä selkeästi lasten­kirjoja, mutta sitten meno muuttuu. Ehkä onneksi.

    Hauska kyllä lukea sinunkin mietteitäsi näistä nyt :)

    1. Minun täytynee alkaa laittaa pian uutta tilausta menemään, koska kärsin varmasti kamalista vieroi­tusoi­reista jos neljäs Potter ei ole käsillä kun saan kolmannen luettua (ja siihen ei välttä­mättä mene enää kauan) :D

      On hienoa, kun kirjat kasvavat samalla kun Harry ja muut hahmot varttuvat. Loppupään kirjat eivät tosiaan enää ole mitään selkeää lasten­kir­jal­li­suutta.

      Hauska miettiä näitä kirjoja itsekin! Nämä näkee niin eri valossa kuin silloin alkujaan.

  5. Mielestäni nimet ovat parempia englan­niksi kuin suomeksi, esim. Tylypahka on nimenä aivan kammottava. Miten Hogwarts on saatu runnottua tuollaiseen muotoon? Suomen­ta­jalla on tähän tietysti hyvä selitys.

    Luin Potterit vasta aikuisena. Suhtauduin koko potter­ma­niaan pitkään erittäin epäluu­loi­sesti. Mutta kun vihdoin luin ne, tajusin että ne ovat mahtavia! Nyt hyllyssäni on kaikki potterit. Hienoa, että palasit tähän nykyklas­sikkoon! ;)

    1. Minua suomen­nokset, Tylypah­kakaan, eivät häiritse. Päinvastoin ihailen Jaana Kapari-Jatan mieli­ku­vi­tusta, hänhän on joutunut keksimään ihan uusia sanoja ja minusta onnis­tunut siinä hyvin.

      Potterit ovat takuulla klassik­koa­se­mansa ansainneet! Luin juuri toisenkin osan, koukussa ollaan :)

  6. Harry Potter koukuttaa kyllä! Minä luin Potterit silloin kun ne ilmes­tyivät, mutta nyt olen uusin­ta­kier­rok­sella kahdek­san­vuo­tiaan tyttäreni kanssa. Menossa on Feeniksin kilta ja tyttö on ihan myyty! Toisinaan mietin, että onko Potter liiankin pelottava, mutta kirjat ovat aika turval­linen tapa pelätä, luulen.

    1. Tehän olette jo pitkällä!

      Olen samaa mieltä kirjojen turval­li­suu­desta pelkää­misen suhteen, ainakin verrattuna moneen muuhun taide­muotoon. Kirjat ovat minusta hyvä kanava monien, niiden pelot­ta­vienkin, asioiden käsit­te­le­miseen.