Type and press Enter.

J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets

Jos et ole lukenut J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa ja/tai haluat välttyä kaikelta mahdol­li­selta, mikä liittyy sarjan jatko-osiin, älä lue enää pidem­mälle.
Harry Potterin toinen koulu­vuosi alkaa pian. Kesä Dursleyn perheen luona on ollut yhtä ankeaa kuin aina ennenkin, mutta onneksi Harry voi uhkailla heitä taioillaan. Tosia­sias­sahan Tylypahkan oppilaat eivät saa taikoa kesäloman aikana, mutta Dursleythan eivät sitä tiedä! Eräänä iltana Harry löytää huoneestaan hassun­ku­risen olennon nimeltä Dobby. Dobby on kotitonttu ja tullut varoit­tamaan Harrya menemästä takaisin Tylypahkaan. Dobbyn toive meinaakin toteutua Harryn joutuessa Dursleyden ansiosta huoneensa vangiksi, mutta onneksi Weasleyn veljekset tulevat hätiin ja vievät Harryn loppu­ke­säksi kotiinsa.
Paluu Tylypahkaan ei ole ihan ongel­maton. Harry ja Ron myöhäs­tyvät junasta, mutta matkahan taittuu Ronin isän lentä­vällä autol­lakin – tosin ei ilman mustelmia. Lukuvuosi tuo tullessaan uudet ekaluok­ka­laiset, uudet kurssit ja yhden uuden pimeyden voimilta suojau­tu­misen opetta­jankin. Gilderoy Lockhart on selvästi kaikkien tyttöjen suosikki, kulta­kut­rinen hyvän­nä­köinen velho. Hän on kuitenkin hyvin omahy­väinen ja opettajana varsin tumpelo. 
Talven lähes­tyessä Tylypah­kassa alkaa taas sattua kummia: Harry alkaa kuulla outoja ääniä, oppilaita löytyy käytä­viltä kangis­tet­tuina ja seinälle on kirjoi­tettu salape­räinen viesti, jossa kerrotaan, että Salai­suuksien kammion ovi on jälleen avattu ja Luihuisen peril­lisen vihol­listen tulee varoa. Huhut alkavat velloa Tylypah­kassa – kuka on tuo peril­linen, miksi hän tuntuu iskevän vain jästi­syn­tyisiin oppilaisiin ja mitä Salai­suuksien kammio oikein sisältää?
Kun Harry Potter -sarjan ensim­mäinen osa Harry Potter and the Philosopher’s Stone oli minulla vielä suurim­maksi osaksi muistissa, The Chamber of Secretsin kanssa olin ihan hukassa. Muistin kirjan tapah­tu­mista lähinnä vain Weasleyn perheen lentävän auton ja kuinka Harry ja Ron ajoivat sillä Tylypahkaan myöhäs­tyt­tyään junasta. Siinä se. En edes muistanut, että tässä osassa tapaamme ensim­mäistä kertaa yhden suosik­ki­hah­moistani, Dobbyn! Hieman huvitti, kun monet tapah­tumat tulivat minulle niin yllätyksinä. Ei mitään muisti­kuvaa kuka olisi voinut olla Luihuisen peril­linen tai mikä osuus Hagri­dilla oli tapah­tu­missa. Pääsin siis nauttimaan kirjasta kuin puhtaalta pöydältä.
Toinen osa piti yhtä lujasti otteessaan kuin ensim­mäi­nenkin. Kirjassa kuvataan ehkä enemmän Tylypahkan oppilaiden koulun­käyntiä kuin ensim­mäi­sessä osassa, mutta loppu­puo­lella alkaa taas tapahtua ja kunnolla. Minusta tuntuu, etteivät hahmot juurikaan kehity eteenpäin tässä osassa, mutta heidän ystävyy­tensä ja suhteensa toisiinsa kylläkin syvenevät.
The Chamber of Secret­sissä on pari uutta hauskaa hahmoa: jo aiemmin mainit­semani kotitonttu-Dobby, samoin Pimeyden voimilta suojau­tu­misen uusi opettaja Gilderoy Lockhart ja tyttöjen vessassa kummit­televa Murjottava Myrtti. He eivät jää mität­tö­miksi sivuhah­moiksi vaan ovat hyvinkin oleel­lisia juonen kannalta. 
Pidin toisesta osasta oikeastaan yhtä paljon kuin ensim­mäi­ses­täkin ja kirja tuntuikin hyvin saman­lai­selta kuin ensim­mäinen. Alku on rauhal­linen ja uusia hahmoja esitellään, mutta lopussa alkaa tapahtua ja salai­suuksia paljastua. The Chamber of Secrets ei kuitenkaan tuo Harryn ja kumppa­neiden tarinaan mitään järisyt­tävän uutta. Se sinällään vähän tylsis­tytti, koska olisin halunnut jo tietää yhtä sun toista, mutta toisaalta odotus seuraavia osia kohtaan vain nousi. En kuitenkaan sanoisi, että ensim­mäisen ja toisen kirjan olisi voinut yhdistää yhdeksi ja samaksi, ei ainakaan niillä tapah­tu­ma­mää­rillä. Loppujen lopuksi on hyvä, että The Chamber of Secrets on ihan oma osansa.
Tätä kirjoit­taessani aloin palavasti haluta taas takaisin Tylypahkaan, mutta nyt oikeasti maltan mieleni! Minulla on ollut tässä Potterien rinnalla eräs tosi tosi mielen­kiin­toinen kirja kesken, joten enhän minä ehdi ollenkaan lukea sitä eteenpäin jos tämä tämmöisenä jatkuu. Parin kirjan Potter-tauko on siis luvassa, mutta viimeistään ensi kuussa palaan The Prisoner of Azkabanin kanssa.
Muita salai­suuksien kammiossa käyneitä: Luettua elämää, La petite lectrice, Satun luetut, Lukisin­kohan ja Cilla in Wonderland
––
J. K. Rowling: Harry Potter and the Chamber of Secrets
Bloomsbury 2010, 251 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Olen kyllä hieman kateel­linen sinulle siitä, että olet voinut lukea tämän melkein puhtaalta pöydältä. Rakastan lukea Potte­reita uudestaan, mutta tietysti se ensim­mäinen kerta, kun ei lainkaan tiedä mitä tapahtuu (tai uusin­ta­kerta pitkän tauon jälkeen) on aivan erityinen.

    1. Jotain erityistä näiden lukemi­sessa kyllä nyt on :)

      Ymmärrän tosin niitäkin, jotka ovat lukeneet Potte­rinsa kymmeniä kertoja, sillä niistä löytää varmasti melkein joka kerralla jotain uutta. Etenkin kun itse vanhenee, niin asioita osaa katsoa eri tavalla ja kantilta.

  2. Minä en pitänyt tästä ihan niin paljon, mutta tämä on ollut minulle aina heikoin. Itsekin pidän nyt pientä Potter-taukoa ja nautin muista kirjoista välillä. Vaikka hinku Tylypahkaan on suuri täälläkin ;)

    1. En muista ollenkaan, mikä oli vähiten suosikkini kirjoista silloin kun luin ne kaikki ensim­mäisen kerran läpi. Nytkin sen ennus­ta­minen on tietysti vähän vaikeaa, mutta saa nähdä sitten kun olen kaikki lukenut! Leffoista Liekehtivä pikari on mielestäni “heikoin”, kuten kerran kommen­toinkin sinulle, ja mielen­kiin­nolla odotan, että mitä mieltä olen sitten kirjasta :)

  3. Oi, onpa tällä kirjalla hieno kansi! Ei minulla ole mitään suomen­noksien kansi­kuvia vastaan, mutta onhan tämä nätimpi katsella.

    Olen samaa mieltä sivuhah­mojen tärkey­destä. Inhosin Lockhartia sillon, kun luin kirjan lapsena, mutta myöhem­millä kerroilla hahmon hauskuus ja samalla tärkeys on noussut ihan eri tavalla esiin. On varmasti ollut mielen­kiin­toinen kokemus lukea kirja kuin puhtaalta pöydältä. Minulla se ei onnis­tuisi, sillä muistan Potterit vähän liiankin hyvin ulkoa…

    1. Näissä on kyllä tosi kauniit kannet, siksi juuri hankinkin tämän painoksen itselleni :) Azkabanin vangen kansi taitaa olla suosikkini.

      Minäkin muiste­lisin inhon­neeni Lockhartia silloin ensim­mäi­sellä lukuker­ralla, melkoisen imelä tyyppi! Minä luen kirjoja uudestaan todella harvoin ja jos luen, edelli­sestä lukuker­rasta onkin saanut jo kulua aikaa. Potterit luen seuraavan kerran uudestaan varmaan taas viiden­toista vuoden päästä :D

  4. Ihana ulkoasu täällä sinun tontillasi :) (Jos olen kommen­toinut samaa aiemmin ja toistan nyt itseäni niin laitetaan kamalan flunssani piikkiin ;) )

    1. Minäkään en muista oletko kommen­toinut aiemmin samaa, joten no harm done :D Ja kiitos paljon! Saa nyt ainakin jonkun aikaa olla tämä, uuden suunnittelu vie niin paljon aikaa.