Type and press Enter.

Alison Bechdel: Hautuukoti

Sarja­kuviin tutus­tu­minen jatkuu. Luin Alison Bechdelin Hautuu­kodin jo viime viikon­loppuna, mutta en ole oikein osannut kirjoittaa siitä mitään ennen tätä. Alkuvii­kosta oli pari sumui­sempaa päivää polvi­leik­kauk­sesta (joka meni hyvin) toipuessa, mutta nyt olo alkaa jo olla aivan hyvä, joten yritänpä sanoa tästä sarja­ku­va­ro­maa­nista pari sanaa.
Hautuukoti, joka viittaa hautaus­toi­mistoon, jota Bechdelin perhe yhdessä vaiheessa piti, on omaelä­mä­ker­ral­linen sarja­ku­va­ro­maani Bechdelin lapsuu­desta, perheestä ja kasva­mi­sesta aikui­seksi. Keskiöön nousevat etenkin Bechdelin suhde isäänsä ja omaan lesbou­teensa. Hänen perheensä vaikuttaa aluksi hieman erikoi­selta. Kaikki tekevät omia juttujaan, ovat omissa oloissaan. Sitä kirjan kansikin ilmentää. Pikku­hiljaa Bechdel kuitenkin alkaa paljastaa, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat, miksi perheen­jä­senet ovat niin etäisiä toisilleen. Ennen niin etäinen isä alkaa tuntua jollakin tapaa lähei­sem­meltä Bechdelin varttuessa ja aloit­taessa yliopisto-opinnot. Se on ehkä tärkein oivallus.
Odotin Hautuu­ko­dilta aika paljon. Kuvit­telin sen olevan erilainen kuin mitä se loppujen lopuksi oli. Kirjan nimi kokonai­suu­dessaan on Hautuukoti — tragi­koo­minen perheeni, mutta minusta se on lähinnä vain traaginen, mitään huvit­tavaa siinä ei oikein ole. Odotin myös sarja­kuvan olevan värik­käämpi, mutta se onkin ikävän halju. Haljuus alkoi jossain vaiheessa vähän tympäistä. Lisäksi tekstiä on makuuni ihan liikaa, ainakin tähän sarja­kuvaan.
Pidän kyllä siitä, miten hienosti Bechdel on onnis­tunut kertomaan perheestään ja lapsuu­destaan sarja­kuvan muodossa. Mietinkin, että kumpi olisi parempi; sama kertomus sarja­kuvan vai ihan romaanin muodossa? Kyllä tämä taitaa paremmin toimia sarja­kuvana. Oli myös mukava huomata miten hyvin eri henki­löiden tunne­tilat välit­tyvät pelkistä kuvista.
Jotenkin tarina jäi melko etäiseksi. Bechdelin etäinen perhe etään­nytti ilmei­sesti minutkin. Ehkä tarinan teemat eivät vain ole minulle kovin tuttuja. Runsaat kirjal­li­suus­viit­taukset kävivät nekin vähän kunnon päälle, sillä kirjat, joihin tarinassa viitataan, ovat minulta lukematta. Jotenkin sekavakin fiilis jäi, ei tästä nyt oikein saanut otetta.
Hautuukoti on kuitenkin saanut paljon kehuja, muun muassa näissä blogeissa: Kirsin kirja­nurkka, kujer­ruksia, Satun luetut, Booking it some more ja Oota, mä luen tän eka loppuun.
––
Alison Bechdel: Hautuukoti (Fun Home: A Family Tragicomic, 2006)
Suom. Taina Aarne 
Like 2009, 238 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Onnit­telut onnis­tu­neesta leikkauk­sesta ja vähäki­puista kuntou­tu­mista!

    Olen Hautuu­ko­dista samaa mieltä: ei juurikaan sisäl­tänyt koomisia juttuja ja tekstiä oli paljon. Luin sen Bechdelin äitisuh­teeseen keskit­tyvän sarja­kuvan ja sekin oli melko raskas.

    1. Kiitos! Kuntou­tu­minen onkin lähtenyt hyvin käyntiin pienistä alkuvai­keuk­sista huoli­matta. Alkupe­räinen ongelma eli jalan liike­ra­joitus ei ole vielä ratkennut, mutta eiköhän sekin siitä vielä.

      Joo, Hautuukoti oli jotenkin niin raskas­sou­tuinen ja väsyttävä. En tiedä, ehkä sisäl­löl­li­sesti kevyemmät sarja­kuvat ovat enemmän minun juttuni?

  2. Tämä on vähän hankala kirja kun minusta tässä on nimenomaan tavoi­teltu etäisyyden ja neuroot­ti­suuden fiilistä ja kuvattu kuinka Alison kommu­nikoi isänsä kanssa enemmän maail­man­kir­jal­li­suuden klassi­koiden avulla kuin suoraan…mutta kuinka toimiva loppu­tulos on lukuko­ke­muksena, siitä voidaan keskus­tella…

    1. Ihan totta, etäisyyttä tässä onkin varmaan ihan tarkoi­tuk­sella tavoi­teltu ja se todel­lakin puri minuun. Ei mikään helppo sarjakuva.