Type and press Enter.

Anna-Kaari Hakka­rainen: Purkaus

Koko viikko oli yhtä tuskaa, kun en tehnyt juuri muuta kuin luin laajaan viestinnän tenttiin. Kun tentti oli eilen vihdoinkin ohi, tartuin heti kotiin tullessani jo tovin kesken olleeseen kirjaan ja ahmaisin sen loppuun lähes samalta istumalta. Ai mitä vieroi­tusoi­reita?
Anna-Kaari Hakka­raisen toinen romaani Purkaus on tarina Islannin jääti­köistä, rakkau­desta ja veljey­destä. On elokuinen yö, juuri se, mistä Heimaeyn saari tunnetaan. Joka vuosi yhtenä ennalta arvaa­mat­tomana loppu­kesän yönä pesiinsä jätetyt lunnien poikaset eivät enää pysty vastus­tamaan nälkää ja valojen houku­tusta ja lähtevät liikkeelle, juoksemaan kohti kylää. Niitä on kymme­nittäin sadoittain ja ne juoksevat pitkin saaren teitä, jotka vievät alas satama-altaaseen. Tuona yönä kaikki saaren lapset saavat valvoa aamuun asti eikä seuraavana päivänä ole pakko mennä kouluun. He tuovat kukin pahvi­laa­tikon kotoaan ja keräävät juoksevia pikku­lunneja niihin ja juoksevat sitten laatikot sylissään rantaan ja heittävät linnun kerrallaan mereen, vapauteen.
Veljekset Kjarri ja Birk ovat pelas­ta­massa lintuja, kun he kohtaavat rannalla vieraan tytön, Vigdiksen. Kolmi­kosta tulee erotta­mattoma, ystävykset haluavat viettää elämänsä aina yhdessä. Mutta Vigdis on veden­jakaja, joka saa veljekset vannomaan verivalan: sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä? Lopulta yksi lähtee ja kaksi jää, kunnes vuosi­satoja hiljaa ollut tulivuori purkautuu.
Jos minun pitäisi kuvailla Purkausta vain kahdella sanalla, ne olisivat tunnel­mal­linen ja unenomainen. Uppouduin pitkiksi ajoiksi Hakka­raisen kauniiseen, runol­liseen kerrontaan, joka maalailee hetkiä sieltä ja muistoja täältä. Tarina sisältää myös paljon symbo­liikkaa, joka ei kunnolla auennut minulle ensim­mäisen lukukerran myötä. Osa tapah­tu­mis­takin tuntuu jäävän hieman arvai­lujen varaan kerronnan sirpa­lei­suuden takia – se toisaalta viehätti, toisaalta ei.
Purkauksen päähahmot ovat kukin tahollaan melko monimut­kaisia. Heidän tunteensa paljas­tuvat pikku­hiljaa tarinan edetessä ensin Kjarrin näkökul­masta Vigdiksen näkökulmaan ja lopulta Birkin. En voi sanoa pitäneeni heistä, sillä heissä kaikissa oli jotain vasten­mie­listä, vaikkakin myös perin toden­mu­kaista. Muutamat muut saaren asukkaat, etenkin Säveltäjä, jäivät mieleeni arvoi­tuk­sel­lisina.
Tunnun aina pitävän kovasti kirjoista, joissa miljöö on kuin yksi sen päähah­moista. Purkauk­sessa karu luonto, sinisenä hohtavat jäätiköt, saarta ympäröivä meri, hurjana huutavat lunnit ja arvaa­mat­tomat luonnon­voimat ovat keskeinen osa tarinaa ja sen symbo­liikkaa. Halusin heti paikalla matkustaa Islantiin, haluan vieläkin. 
Jotain Purkauk­sessa jäi kuitenkin uupumaan, jotain joka olisi vienyt vielä hieman pintaa syvem­mälle. Taidan olla myös hieman selkeämpien kirjojen ystävä, vaikka Purkauksen unenomaisuus ja tunnel­mal­lisuus ihastut­ti­vatkin.
✩✩✩
Anna-Kaari Hakka­rainen: Purkaus
Tammi 2014, 250 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

4 comments

  1. Minä olen huomannut, että tämä kirja on jäänyt mieleen pitkäksi aikaa. Romaanin tunnel­massa on jotain taian­omaista, joka viehätti minua. Täydel­linen kirja ei ole, mutta jotain mielen­kiin­toista tenhoa siinä on.

    1. Voi olla, että kirjan tunnelma jää minunkin mieleeni pitkäksi aikaa, tarina tuskin niinkään. Mielen­kiin­toista on muuten sekin, että Hakka­rainen on kirjoit­tanut Islantiin sijoit­tuvan tarinan vieläpä islan­ti­lai­silla, ei siis suoma­lai­silla, hahmoilla. Tällaista näkee aika vähän.

  2. Minäkin jäin kaipaaman “jotain”, joka olisi tuonut tarinaan syvyyttä. En myöskään osannut ihan sovittaa alkua ja loppua yhteen. Mutta Hakka­rainen kirjoittaa kyllä hienosti, kirjan tunnelma on kuulas ja väkevä.

    1. Kuulas onkin hyvä sana kuvaamaan kirjaa! Mutta jotain jäi tosiaan uupumaan eikä tarina oikein ole enää selkeänä mielessäni, tunnelma enemmänkin.