Type and press Enter.

David Walliams: Herra Lemu

Pikku-Britan­niasta tutun David Walliamsin ensim­mäinen suomen­nettu lasten­kirja Herra Lemu oli positii­vinen yllätys. Olen edelleen ollut kevyempien kirjojen tarpeessa ja ajattelin Herra Lemun paikkaavan tuota tarvetta erinomai­sesti. Olin kuitenkin yllät­tynyt, miten tarina ei ollut pelkästään kevyt lukea, vaan myös syväl­linen ja ajatuksia herättävä!
Tarinan päähenkilö on kaksi­tois­ta­vuotias Chloe, jolla ei ole kavereita. Häntä kiusataan koulussa eikä kotonakaan ole kovin helppoa, sillä äiti määrää kaikesta ja pikkusisko on kuin täydel­li­syyden perikuva. Onneksi isä on siedet­tä­vämpi, mutta onneton vässykkä. Eräänä päivänä Chloe kerää rohkeu­tensa ja aloittaa juttu­hetken puiston penkillä majai­levan järkyt­tä­vältä löyhkäävän kulkurin, Herra Lemun, kanssa. Herra Lemu vaikuttaa ymmär­tävän miltä yksinäi­sestä Chloesta tuntuu ja pian he alkavat viettää aikaa yhdessä. He ystävys­tyvät niinkin hyvin, että Chloe majoittaa perheensä tietä­mättä kulkurin kotinsa takapi­halla sijait­sevaan puutar­ha­vajaan. Voi kuitenkin arvata, ettei Herra Lemu pysy kauaa salai­suutena, sillä haju on hirvittävä! Salai­suuden paljas­tu­mi­sella on kuitenkin lopulta ennalta-arvaa­mat­tomia seurauksia…
Kirjan kerronta on yksin­ker­taista ja suora­vii­vaista, mutta hauskaa ja oival­tavaa. Yhdessä suurehkon fonttikoon ja kuvituksen (jonka on piirtänyt Quentin Blake) runsauden kanssa se tekee kirjasta helposti lähes­tyt­tävän sen kohde­ryh­mälle. Ainakin toivon niin! Herra Lemu on myöskin hyvin perin­teinen lasten­kirja: Se ei sisällä viime vuosina suosittuja olleita fanta­siae­le­menttejä (tosin alkuteos on julkaistu jo vuonna 2009), vaan lähtö­koh­tai­sesti suht koht taval­lisen perheen. Tarina sisältää myös opetuksen ja tärkeitä ajatuksia, joissa riittää aikui­sel­lekin pohdis­kel­tavaa. Yksi avaina­ja­tuk­sista on ehdot­to­masti se, miten ihmisiä on niin helppo tuomita pelkän ulkoisen olemuksen perus­teella. Herra Lemukaan ei ole ihan sitä miltä hän aluksi vaikuttaa. Myös perheen tärkeys ja läheisten huomioon ottaminen on kirjan tärkeitä viestejä.
Walliamsia on titulee­rattu uudeksi Roald Dahliksi. Olen lapsena lukenut yhden tai kahden Dahlin kirjan – muistan ainakin lukeneeni Matildaa suihkussa, niin hyvä se oli! Tekisipä mieli kokeilla Dahlia uudestaan nyt aikui­siällä.
✩✩✩✩
David Walliams: Herra Lemu (Mr Stink, 2009)
Suom. Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2014, 256 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

9 comments

  1. Minä luin tämän juuri iltasatuna lapsille ja tykkä­simme kovasti. Toivot­ta­vasti Walliamsin muutkin kirjat suomen­netaan (pian), sillä tällaisia ei hirveästi tunnu olevan. Dahlia suosit­telen lämpi­mästi, sillä jos pidit Walliamsista,mpidät varmasti Dahlis­takin. Matilda on minun Dahl-suosikkini <3

    1. Vaikken hirveän hyvin tunne lanu-kirjal­li­suutta, uskal­taisin myös veikata, ettei Walliamsin kirjojen kaltaisia lasten­kirjoja hirveästi (enää?) kirjoiteta. Täytyy seuraavan kerran kirjas­tossa käydessäni kokeilla Dahlia uudestaan, ehkäpä aloitan juuri Matil­dasta. :)

  2. Tämä on hieno lasten­kirja. Sellainen, josta aikui­nenkin saa ajatuksia. Hyvin kirjoi­tettu, mukaansa tempaiseva.

    Maijan suosit­telema Matilda on ihan mahtava!

    1. Totta, kirja antoi paljon ajatel­tavaa. Matilda täytyykin lukea pian uusiksi, viime kerrasta onkin jo hieman aikaa. :)

  3. Roald Dahlin teokset ovat hurjan mahtavia, varsinkin juuri hänen lasten­kir­jansa. Suosit­telen Matildan lisäksi kirjaa nimeltä Kuka pelkää noitia. :-)

    Tämä Herra Lemu täytyy kyllä ehdot­to­masti lukea jossain vaiheessa!

    1. Lue ihmeessä, etenkin kun pidät niin paljon Dahlista! Ja kiitos vinkistä, Kuka pelkää noitia en ole tainnut lukea silloin lapse­nakaan.

  4. Hmm… Tästä tuli muistaakseni työpai­kalle arvos­te­lu­kap­pa­lekin. Ehkä pitäisi napata tämä mukaan joku päivä. En ole vähään aikaan lukenut mitään lasten­kirjaa ja tämä kyllä kuulostaa todella kiinnos­ta­valta — ja ihanaa vaihtelua: ei fanta­siae­le­menttejä!

    1. Suosit­telen kovasti, tässä oli sellaista vanhan ajan henkeä. :) Ja ei tosiaan fanta­siae­le­menttejä!

  5. Minäkin tykkäsin tästä kovasti. Tässä oli todel­lakin myös ajattelun aihetta eikä vain keveyttä ja huumoria.

    Luin pari vuotta sitten Dahlin Kuka pelkää noitia? ties monetta kertaa, mutta ensim­mäistä kertaa hieman aikui­sempana. Pidin siitä edelleen. Matildan olen lukenut vain kerran, vaikka muistan pitäneeni siitä suuresti, mutta se ei löydy omasta hyllystäni, joten en ole sitä siksi tullut lukeneeksi kuin kerran.