Type and press Enter.

Vladimir Nabokov: Lolita

Blogiani seuraa­malla on voinut huomata, että en ole kovin innokas klassi­koiden lukija. Ajatel­lessani klassik­kos­ta­tuksen saaneita kirjoja usein kaikista luotaan­työn­tä­vim­miltä seikoilta tuntuvat vanhahtava kieli ja mahdot­toman hidas kerronta. En voi sanoa, pitävätkö nämä ennakko-oletukseni paikkansa, sillä minusta ei edelleenkään ole kuoriu­tunut mitään klassik­kojen ystävää. Jane Austenin Ylpeys ja ennak­ko­luu­losta pidän, mutta siinäkin on tylsät hetkensä. Pidän tietysti myös L.M. Montgo­meryn Annoista, ne ovat vanhah­ta­vuu­dessaan ihanan herttaisia! 
Uudem­mista klassi­koista, tässä tapauk­sessa siis viime vuosi­sadan puoli­välin tienoilla julkais­tuista, olen pitänyt paljon Sylvia Plathin kirjasta Lasikellon alla ja Richard Yatesin Revolu­tionary Roadista, mutta toisaalta inhosin syvästi J. D. Salin­gerin Siepparia ruispel­lossa. Positii­visia lukuko­ke­muksia on kuitenkin siis ollut, mutta silti ennak­ko­luuloni ovat yhä lujassa, etenkin suoma­laisten klassi­koiden kohdalla. Niitä ennen (jaa-a, saas nyt nähdä!) oli kuitenkin annettava tilaisuus yhdelle ulkomai­selle klassi­kolle, Vladimir Nabokovin vuonna 1955 julkais­tulle Lolitalle.
Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolman­nella hampaita. Lo. Lii. Ta.
Lolitan tarina lienee monelle tuttu. Kirjan kertoja, euroop­pa­lainen keski-ikäinen Humbert Humbert muuttaa Amerikkaan, missä hän pian päätyy vuokra­lai­seksi erään leski­rouva Charlotte Hazen taloon. Charlot­tella on 12-vuotias tyttö Dolores, johon Humbert rakastuu heti ensi silmäyk­sellä. Hän alkaa kutsua tätä mielessään pikku nymfe­tiksi ja Lolitaksi, ja jokainen pienikin kosketus tyttöön saa Humber­tissa aikaan väris­tyksiä. Niitä väris­tyksiä hän on tuntenut aiemminkin, mutta Lolita on jotain aivan uutta.
Humbert avioituu Charlotten kanssa saadakseen olla lähellä Lolitaa. Pian Charlotte kuitenkin kuolee tapatur­mai­sesti, mikä onkin Humbertin onni. Hän ottaa Lolitan mukaansa ja yhdessä he lähtevät matkalle ympäri Pohjois-Amerikan. Humbert on saanut pikku nymfet­tinsä omakseen.
Lolita alkoi kiinnostaa minua aika pitkälti maineensa vuoksi. Miten kirja, jonka kertoja on kaikin puolin häiriin­tynyt ja kuvottava pedofiili, joka kertoo rakas­tu­neensa 12-vuoti­aaseen tyttöön ja käyttä­neensä tätä seksu­aa­li­sesti hyväkseen, voi olla niin pidetty? En ymmär­tä­nytkään sitä vielä kirjan alkupuolta suorastaan kahla­tessani. Koin kuvotusta sekä Humbertin kuvot­tavien halujen että hänen egois­tisen luonteensa, mutta myös tylsis­ty­mistä hitaan kerronnan ja pitkien, turhalta tuntuvien jorinoiden takia.
Mutta jossain puoli­vä­lissä kirjaa aloin ymmärtää. Aihe tuntui toki edelleen kuvot­ta­valta, mutta kieli jo helpommin tulkit­ta­valta ja tarina syvem­mältä. Huomasin tarinassa muitakin ulottu­vuuksia kuin aikuisen miehen suhde tyttö­lapseen. Oli esimer­kiksi mielen­kiin­toista huomata, miten Humbertin maailma alkoi rakoilla ja miten hän alkoi menettää otettaan kaikesta, Lolitasta. Ja miten hän muuttui – miten ensin melko taval­li­selta vaikuttava sivis­tynyt mies muuttuu pedoksi, sitten kipeän musta­suk­kai­seksi, omistus­ha­lui­seksi ja pelok­kaaksi, lopulta turtuneen välin­pi­tä­mät­tö­mäksi. Loppu­puo­lella kirjaa huomasin jopa jännit­täväni, että miten kaiken nyt käy, vaikka selväähän oli jo, että Humbert kertoo tarinaansa vanki­lasta käsin. Loppu­näytös sisälsi jo melkein farssi­maisia piirteitä!
Yllätyin positii­vi­sesti miten lopulta pidinkään kirjasta sen aiheesta huoli­matta. Tarinan alku oli hyvin jäykkä, mutta vauhtiin päästyään se melkein pääsi jo lumoamaan minut. Sanon melkein, koska kerronta oli edelleen paikoi­tellen häirit­sevän pitkä­ve­teistä, esimerkkinä useamman sivun mittainen kuvaus Lolitan tennik­sen­pe­luusta, mutta kieli olikin sitten monin osin jopa nerokasta. Lisäksi Humbert on kertojana erittäin taitava ja manipu­loiva, sillä lukija on jatku­vasti melkein lankea­massa säälimään häntä.
✩✩✩✩
Vladimir Nabokov: Lolita (Lolita, 1955)
Suom. Eila Pennanen & Juhani Jaskari
Gummerus 2011, 384 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

12 comments

  1. Luin tämän aikoinani lukiossa, valitsin ainoana tämän kirjan erikoisen aiheensa vuoksi. Vaikka lukemi­sesta on jo aikaa, huomaan että meillä on hyvin samoja ajatuksia kirjasta. Pitäisi kyllä lukea klassi­koita useammin, monet klassi­koista olen lukenut hyvin nuorena, näin vanhempana nämä voisivat näyttäytyä taas vähän erita­valla. Mutta hyvä arvio!:)

    1. Minus­takin alkaa tuntua, että klassi­koita voisi kokeilla lukea useammin, koska onhan minulla enemmän hyviä kuin huonoja kokemuksia niistä – ja osoit­tau­tuipa Lolitakin lopulta niin hyväksi!

      Ja kiitos :)

  2. Minul­lekin tämä on ollut yksi hämmen­tä­vim­mistä lukuko­ke­muk­sista. Vaikka aihe on rankka ja kertoja inhottava, itse teos tosiaan on jotenkin nerokas.

    1. Hämmentävä onkin tosi hyvä sana kuvaamaan tätä. Lukiessa oli koko ajan vähän sellainen olo, että miten tähän pitäisi nyt suhtautua. Saako tästä tykätä, vaikka tämä oli niin ällöttävä?

  3. Huh. Minulla tämä on omassa hyllyssä lukemat­tomana ja toistai­seksi kaikki kiilanneet ohi, vaikka kirja kovasti kiinnostaa. Ensi vuonna luen tämän.

    Minäkin hieman vierastan klassi­koita, koska olen lukenut sen verran monta huonoa, esimer­kiksi juuri tuo Sieppari ruispel­lossa. Mutta toisaalta olen lukenut myös hyviä klassi­koita, joista on heti ymmär­tänyt, miksi ne ovat klassi­koita. Anna Kareninaa ikuisesti rakastaen <3

    1. Minä olen kaiken kaikkiaan lukenut varmasti enemmän hyviä kuin huonoja klassi­koita, mutta silti ennak­ko­luulot ovat tiukassa. Klassikkoon tulee tartuttua usein melko nihkein odotuksin. Anna Kareninan voisi joskus lukea, siinä eniten hirvittää sivujen määrä. :D

      Jäänpä odotte­lemaan, mitä tykkäät Lolitasta! :)

  4. Minua klassi­koissa usein viehättää juurikin se rauhal­linen ja paneu­tunut kerronta. Mutta sopivina annos­tuksina tosiaan, välillä tarvitsee jotain nopeam­paakin. :)

    1. Minäkin normaa­listi pidän nopean kerronnan ohella myös hitaam­masta, mutta ehkä rauhal­linen kerronta yhdis­tettynä hieman vanhah­tavaan (tai jollain muulla tavalla vaikeampaan) kieleen herättää eniten torjuntaa. Pitäisi vain rohkeammin tarttua erilaisiin klassi­koihin, jotta saisi ennak­ko­luulot ajettua alas. :)

  5. Tässä on jotain samaa tunnelmaa, mitä minäkin aikanaan koin kun kirjan luin. Hyvää joulua, Laura!

    1. Lolita oli kyllä yllättävä lukuko­kemus. :)

      Kiitos, joulu meni hyvin. Hyvää uutta vuotta sinne, Reijo!

  6. Minulla on vähän saman­lainen suhde klassi­koihin, tosin haluaisin kovasti lukea niitä enemmän…

    Lolitassa kiehtovaa oli mielestäni myös varsinkin lopussa enemmän tilaa saanut Lolitan käytöksen kuvaus. Tämä oli niin risti­rii­tainen pikku­tyttö, että siitäkin riitti ajatel­tavaa.

    1. Totta, Lolitan oma, hätkäh­dyttävä käytös herätti kyllä ajatte­le­misen aihetta. Hänkin muuttui hieman epämiel­lyt­tä­väksi hahmoksi, vaikka alkuun häntä piti puhtaasti Humbertin uhrina. Huh, melkoisen risti­rii­tainen kirja!