Type and press Enter.

Linda Boström Knausgård: Helios­ka­ta­strofi

Minä itkin. Kyyneleet olivat sekä lämpimiä että kylmiä. Ne olivat lämpimiä isälleni, jota en enää koskaan saisi tavata. Oliko se niin? Oliko se totta? Kaivauduin syvälle itseeni ja esitin kysymyksen uudelleen: Tapai­sinko enää ikinä isääni?
Ruotsa­laisen Linda Boström Knausgårdin pienois­ro­maani Helios­ka­ta­strofi alkaa mysti­sellä kuvauk­sella siitä, kun kirjan minäkertoja, pieni tyttö, syntyy isänsä päästä yllään kiiltävä varustus. Sitten isä alkaa huutaa ja huutaa. Hänet viedään pois mieli­sai­raalaan äkilli­sesti puhjenneen skitso­frenian takia. Tyttö jää ilman isäänsä ja hänet sijoi­tetaan uuteen, uskovaiseen perheeseen pieneen pohjois­ruot­sa­laiseen kylään. Tyttö saa uuden nimen, Anna. Pian seura­kun­nassa alkaa levitä sana kielillä puhuvasta tytöstä. Mutta myöhemmin Anna ei halua muuta kuin kuolla.
Helios­ka­ta­strofi oli pitkästä aikaa vähän vaikea lukuko­kemus. Sen kieli tai kerronta ei ole mitenkään vaikea­sel­koista, mutta en oikein tiedä mitä ajatella lukemani jälkeen. Jäiköhän minulta jotain oival­ta­matta? Miten­köhän tarinaa pitäisi tulkita? Oliko Annan isä oikeasti hänen isänsä vai kuka hän oli? Miten Annalle lopulta kävi? Joskus pidän kirjoissa siitä, että lukija jätetään pohtimaan kaikkea rivien välissä ollutta ja lopun jälkeen tapah­tu­nutta, mutta Helios­ka­ta­strofin luettuani monet sen asiat jäivät lähinnä häirit­semään.
Tulkin­ta­vai­keuk­sistani huoli­matta pidin kirjassa mones­takin asiasta. Sen kieli on tiivistä, lauseet lyhyitä ja nopeita, mutta kaunista. Kieli muuttuu kirjan toisessa osassa ja se koros­taakin Annan kokemia tunteita hänen senhet­ki­sessä elämän­vai­heessaan. Uskon­nol­li­suuden ja mieli­sai­rauden kuvaukset ovat mielen­kiin­toisia ja uskot­ta­valta vaikut­tavia (kummankaan kanssa en ole itse elänyt), jälkim­mäistä käsitellään enemmän kirjan toisessa osassa. Silloin tarinaan ilmestyy myös paljon tummempia, ahdis­ta­viakin sävyjä. Kirjan kahden eri osan väliin jää kuitenkin aukko, jota en osaa täyttää, ja sekin jäi hieman häirit­semään.
Koen edelleen aika risti­rii­taisia tunteita kirjan tarinan suhteen. En siis oikein oival­tanut sitä, mutta silti pidin siitä jollain tasolla. Boström Knausgård on kuitenkin taitava kirjoittaja ja mielelläni lukisin häneltä lisää. Jään varmasti myös ihailemaan kirjan kaunista kansi­kuvaa.
Helios­ka­ta­strofi on luettu myös seuraa­vissa blogeissa: Sinisen linnan kirjasto ja Magen­ta­books.

✩✩✩
Linda Boström Knausgård: Helios­ka­ta­strofi (Helios­ka­ta­strofen, 2013)
Suom. Petri Stenman
Like 2013, 138 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

5 comments

  1. Tämä kiinnostaa, mutta en tiedä, missä välissä ehtisin Helios­ka­ta­strofin lukea. Toden­nä­köi­sesti kirjan kuitenkin luen, mutta en ehkä vielä tänä vuonna, koska lukemista on niin paljon ja lukuaikaa liian vähän. :/

    1. Kirja on ainakin ohut, joten sen ehtii lukea helposti päivässä, ainakin sinun lukuno­peu­dellasi :)

  2. Minulle jäi tämä vähän petty­myk­seksi. Alku oli kyllä lupaava ja kieli nättiä. En vaan tainnut oikein pitää itse Annasta. Joku tässä mättäsi!

    1. Minulle tämä jäi melko etäiseksi lukuko­ke­muksesi. Jos asioita olisi selitetty paremmin, olisin varmaankin pitänyt enemmän!

  3. Hieman risti­rii­tainen tunnelma minul­lekin tästä jäi. En osaa sanoa, oliko kirja hyvä vai huono; kirjan tarina teennäinen vai taitava. Itse odotin kirjalta enemmän alun perus­teella. Mutta sitten kirja jumittui sairaa­la­ker­to­muk­seksi. Tässä vaiheessa minulle tuli tunne, että kirjan alku oli vain tapa etään­nyttää sairaa­la­ker­tomus kirjai­lijan omista sairaa­la­ko­ke­muk­sista ja siksi alkukin alkoi näyttää jotenkin ulkokoh­tai­selta etenkin kun alun tarina ei johtanut mihinkään. Kirjan loppu­rat­kai­sukin hieman arvelutti. Taval­linen ratkaisu, mutta toisaalta pitääkö sitä kummempaa keksiäkään?

    Mutta kaikki­nensa, pidin kuitenkin kirjasta. Ja kansi­liepeen valoku­vasta (kirjai­li­jasta). Tykkään litsu­koista kirjoista.