Type and press Enter.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Kun lähestyy Fetknop­penia laivalla, näkee ensim­mäisenä ranta­kalliot, pyöreät kuin lapsen selkä. Ne valuvat mereen, joka hakkaa niitä vasten valko­pit­sisinä aaltoina. Kallioiden halkea­missa kukkii täplinä kelta­mak­sa­ruoho, siitä saari on saanut nimensä. Alkukesän valossa se näyttää paksusti tupsu­te­tuilta sivel­ti­men­ve­doilta. Fetknop­penin kalliot vivah­tavat punaiseen ja samaa veren­punaa hehkuu kaikkialla ojissa. Jos kaivaa kaivon, on varmaa, että siitä nostettu vesi maistuu kuin olisi juuri purrut haavan suuhunsa. Sillä Fetknoppen on kaivos­saari, siellä louhitaan rautaa.
Peter Franzénin uutuuden ohella yksi kiinnos­ta­vim­mista kotimai­sista syksyn uutuuk­sista minulle oli myös Leena Parkkisen toinen romaani Galtbystä länteen. Pidin hyvin paljon Parkkisen esikoi­sesta, Sinun jälkeesi, Max, joten odotukset toista kirjaa kohtaan olivat korkeat. Galtbystä länteen osin lunasti ne, osin ei.
Tarina alkaa siitä, kun 83-vuotias Karen on lähtenyt kotoaan vaalean­si­ni­sellä Plymout­hillaan. On hän kuitenkin jättänyt viestin pojalleen, jottei tämä heti huoles­tuisi, mutta huolestuu varmasti kuitenkin. Eräällä huoltoa­se­malla Karen joutuu ryöstön kohteeksi, mutta loppujen lopuksi tilanne päättyy niin, että toinen ryöstä­jistä, irani­laista alkuperää ja jo huomat­ta­vasti raskaana oleva nuori nainen, Azar, päätyy Karenin auton kyytiin. Naiset matkaavat lounais­ran­ni­kolla sijait­se­valle, maksa­ruohon peittä­mälle Fetknop­penin saarelle. Se oli ennen Karenin koti, siellä Karen syntyi. Siellä oli myös Sebastian, Karenin isoveli, sekä Kersti, joka vuonna 1947 löydettiin vedestä kuolleena, kuris­tettuna. Silloin kaikkien syyllis­tävät katseet kohdis­tuivat Sebas­tianiin, mutta Karen on aina ollut varma, ettei Sebastian tappanut Kerstiä. Mutta kuka murhaaja sitten oli? Siihen Karen haluaa viimein saada vastauksen, kuusi­kym­men­tä­viisi vuotta myöhemmin.
Galtbystä länteen on tarina siskosta ja sen veljestä sekä sisarusten välisestä kiinteästä siteestä. Se on myös tarina menet­tä­mi­sestä, ulkopuo­li­suuden tunteesta ja ystävyy­destä. Halusta löytää, halusta unohtaa. Karenin ja Azarin mennei­syydet paljas­tuvat vähitellen takaumien kautta: välillä ollaan Karenin lapsuu­dessa ja nuoruu­dessa Fetknop­pe­nilla ja Turussa, välillä 1990- ja 2000-luvun Tampe­reella Azarin eletyssä elämässä. Eri aikakausien välillä hyppely ei tuntunut raskaalta tai sekavalta, sillä Parkkinen on yhdis­tänyt ne hyvin sujuvaksi kokonai­suu­deksi.
Kirja on muutakin, se on myös jänni­tys­näy­telmä ja murha­mys­teeri, mutta hidas­tem­poinen ja tyylikäs. Asioita keritään hitaasti auki, mutta välillä lukija pääsee yllät­tymään. Lisäksi Parkkinen kirjoittaa hyvin kauniisti ja kuvailee asioita tarkasti. Aloin ihan kaivata 1940-luvun Fetknop­pe­nille. Kyllä, pidin enemmän Karenin mennei­syy­destä kerto­vista osioista, mutta kun nykyai­kaankin sijoit­tuvat tapah­tumat olivat kiinnos­tavia, pidin niistäkin melkein yhtä paljon.
Tarinan, kielen, henki­lö­hah­mojen, miljöön ja arjen historian osalta pidin Galtbystä länteen -teoksesta hyvin, hyvin paljon ja nämä seikat huomioon ottaen se lunasti odotukseni. Mutta voi, kirjan loppu­puoli lässähti. Ei siis viimeiset sivut, vaan vielä niitä ennen tapah­tuneet asiat. Ne tuntuivat kamalan irtonai­silta, täytteeltä. Ne toivat kirjaan kyllä vauhtia, mutta olisinko kuitenkaan halunnut sitä – en usko. Minusta kirja olisi toiminut kokonai­suuden kannalta paremmin ilman sitä kaikkea mitä loppu­puo­lella tapahtui. On siis pakko, vaikka se kamalalta tuntuukin, myöntää, että olen hieman pettynyt. Hyvin lupaavan alun ja sitä seuranneen jälkeen olin jo varma, että tämä kirja on mahtava, tästä tulee suosik­kejani, mutta sitten myöhemmin hämmennyin ja petyin. Hirveän harmi!
Kirjasta on blogattu ja tykätty myös seuraa­vissa blogeissa: P.S. Rakastan kirjoja, Lumiomena ja Kirjainten virrassa.

✩✩✩✩
Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Teos 2013, 339 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

10 comments

  1. Mua kiinnostaa tämä(kin) kirja, vaikka en ole aiempaa lukenut. Pääsen ilman ennak­koa­ja­tuksia lukemaan =)

    1. Se on ihan totta, itselle uuteen kirjai­lijaan tutus­tu­minen on mukavaa, kun ei ole vielä oikein mitään käsitystä kirjai­li­jasta saatika minkään­laista vertai­lu­pohjaa. Toivot­ta­vasti pidät Parkki­sesta :)

  2. Minä odotan niin innolla että pääsen tätä lukemaan! Max oli loistava, ja jotenkin luulen että tykkään tästäkin. Harmi jos loppuosa lässäyttää kirjaa tosin…

    1. Parkkinen kirjoittaa yhä yhtä hienosti kuin Sinun jälkeesi, Maxissa ja tunnelma tässä on minusta saman­kal­tainen kuin siinä. Joten uskon kyllä, että pidät myös tästä! Ja voihan olla, että sinusta loppu­puoli on hyvä etkä näe siinä mitään häirit­sevää. Pidän peukkuja :)

  3. En uskalla lukea arviotasi kun aion ihan pian tämän lukea! Mutta neljä tähteä ovat ihan lupaavat näin alkuun. Luen juttusi jahka ensin luen kirjan.

    1. Tämä oli oikein hyvä ja luulen, että pidät myös :) Jään odotte­lemaan sinun ajatuk­siasi!

  4. Kiitos esitte­lystäsi! Kuulostaa tarinalta, josta minäkin voisin pitää, enkä olisi kyllä tajunnut tätä kirjaa vilkaista kahta kertaa. Kansikuva ei puhuttele, kirjailija on vain nimenä tuttu ja kotimaista tuotantoa ei nyt muutenkaan tule luettua niin paljon. Olisipa minulla aikaa itsekin lukea tämä!

    1. Kansi ei minus­takaan ole hirvit­tävän houkut­televa, lähinnä sen värimaailma on kaunis. Kannattaa kuitenkin jossain välissä kokeilla, Parkkinen kirjoittaa hyvin! Tai sitten kokeile ensin Sinun jälkeesi, Maxia. Se on minusta parempi :)

  5. Lauralle ja blogille onnea, 3v!

    1. Voi, kiitos Reijo! :)

      Tulehan käymään huomenna uudestaan, tyhjennän hyllyjä ja järjestän kirja-arvonnan synttä­reiden kunniaksi. Jospa sieltä löytyisi jotain tavoit­te­le­misen arvoista :)