Type and press Enter.

Sami Hilvo: Viina­kortti

Sami Hilvon Viina­kortti on jo kolmas loppu­ke­sästä lukemani Suomen 1900-luvun historiaa käsit­televä teos. Kiintiö tälle vuodelle alkaa olla jo täynnä, mutta Viina­kortti tarjosi onneksi hieman erilaisen näkökulman Suomen sotien ja niiden jälkeiseen aikaan.
Viina­kortti alkaa nykyajasta. Nelikymp­pinen Mikael saapuu mummo­laansa isoäidin hauta­jaisiin, talo on jätetty hänelle perin­nöksi. Isoisänsä, jo edesmennyt hänkin, työpöydän laati­kosta Mikael löytää vanhoja sotapäi­vä­kirjoja ja virka­paidan taskusta muovin sisällä olevan viina­kortin. Pian Mikael alkaa ymmärtää, että hänellä ja isoisällä oli jotain muutakin yhteistä kuin pelkkä veriside ja mieltymys konjakkiin. Päivä­kir­jojen, valokuvien ja äänit­teiden perus­teella Mikael alkaa kirjoittaa Urhon ja Toivon rakkaus­ta­rinaa, joka on alkanut heidän ollessa nuoria miehiä, jo ennen rinta­malle lähtöä, ja joka kantoi vielä sotien jälkeenkin. Ajan ja olosuh­teiden pakosta toista miestä rakas­tavan miehen oli kuitenkin perus­tettava perhe ja hankittava lapsia, olihan homosek­su­aa­lisuus lain silmissä rangais­tavaa. Mutta ei se nykyäänkään vielä ole helppoa, kuten kirjan Mikaelin tunteista ja häneen viileästi suhtau­tu­vista sukulai­sistaan voi päätellä.
Viina­kortti oli hyvä lukuko­kemus, mutta ei kuitenkaan täydel­linen. Sen napakka, suora­su­kainen kieli on miellyt­tävää luettavaa ja aihe, kahden sotilaan välinen rakkaus­tarina, on virkistävä ja sanomaltaan tärkeä. Kahdessa eri aikata­sossa liikkuva tarina on minusta tässä kirjassa ihan hyvä ratkaisu, mutta mennei­syyden, Urhon ja Toivon, osuus olisi voinut olla suurempi. Nykyajan Mikaelia on minusta liikaa, etenkin kun koin hänen hahmonsa melko ärsyt­tävänä, jotenkin päättä­mät­tömänä ja liian kuoreensa sulkeu­tu­neena ressukkana. Myös se, että kirjassa vihjataan (tai oikeastaan sanotaan melkein suoraan) ei vain kahden vaan myös kolmannen sukupolven homosek­su­aa­li­suuteen, meni hieman yli ja tuntui turhalta. Kirja olisi kenties parempi jos kaikki ylimää­räiset henkilöt riisut­taisiin siitä pois ja tarinassa keski­tyt­täisiin pelkästään Mikaeliin, Urhoon ja Toivoon.
Toivoin, että olisin jaksanut jäädä makus­te­lemaan ja miettimään kirjaa hieman pidem­mäksi aikaa enkä olisi lukenut sitä niin vauhdilla eteenpäin. Tarinasta olisi saanut varmaan siten enemmän irti ja olisin ymmär­tänyt paremmin sen sisäl­tämiä vertaus­kuvia. Kiitos kuitenkin väljän taiton ja lyhyiden lukujen, kirjan luki väkisinkin nopeasti loppuun. Urhon ja Toivon rakkaus­tarina, ja sen peilau­tu­minen ajan yhteis­kun­nal­lisia normeja vasten, onnistui kuitenkin kosket­tamaan.
Viina­kortti on 28. luettu teos TBR 100 -listalta.
Viina­kortti on luettu myös esimer­kiksi seuraa­vissa kirja­blo­geissa: P. S. Rakastan kirjoja, Oota, mä luen tän eka loppuun ja Kirjainten virrassa
✩✩✩
Sami Hilvo: Viina­kortti
Tammi 2010, 208 s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.