Type and press Enter.

Anna Korte­lainen: Ei kenenkään maassa

Anna Korte­laisen Ei kenenkään maassa on toteen perustuva tarina hänen isoisänsä elämän­vai­heista. Tarinaa on väritetty ja sen aukkoja paikkailtu, sillä tietoja Korte­laisen isoisästä ei ole paljoa. Eli Korte­laisen sanoin: siksi kaiken sen, mitä ei voi tietää, saa kuvitella. Korte­lainen on raken­tanut isoisänsä tarinan tämän jäämis­töstä löytyneen valokuva-albumin pohjalta, johon isoisä on kerännyt elämänsä varrelta hänelle tärkeitä kuvia ja kirjoi­tuksia. Kuvat ja kirjoi­tukset paljas­tavat isoisästä paljon, mutta eivät kuitenkaan kaikkea.
Reino Peltonen syntyi Viipu­rissa 1906 äidilleen Auroralle ja lähes tunte­mat­to­maksi jääneelle venäläi­selle isälleen “Juholle”, joksi hän tätä myöhemmin nimittää, kun venäläi­sestä isästä on vaaral­lista puhua. Reilun kymmenen vuoden kuluttua koitta­vasta sisäl­lis­so­dasta perhe selviää kuin ihmeen kaupalla ja hieman sen jälkeen Reino ryhtyy sotilas­soit­ta­jaksi, joka on tuleva määrit­tämään hänen tulevai­suu­tensa. Musii­kista muodostuu hänelle henki ja elämä. Hän tutustuu myös kumouk­sel­liseen aatteeseen, jota sisäl­lis­sodan jälkeisinä vuosina on vaaral­lista kannattaa. Elämä kuljettaa Reinon myöhemmin Tampe­reelle, antaa hänelle tyttö­lapsen, mutta pakottaa hänet lopulta yksin­huol­ta­jaksi. 1930-luvun lopulla koittaa sota, joka vie Reinon lähiseudun työllis­ty­mis­lei­reiltä aina Äänis­linnaan saakka. Sota loppuu aikanaan, mutta jättää jälkeensä tyhjiön. Viimeiset vuotensa Reino asuukin Tukhol­massa, jossa aatteelle on sijaa. Ja tietysti Reinon rakkaus musiikkia kohtaan säilyy hänen koko elämänsä ajan.
Korte­lainen on tehnyt ihail­tavan ahkeraa työtä etsiessään tietoa hänelle tunte­mat­to­maksi jäänestä isoisästä. Kaikkein tärkein lähde on ollut aiemmin mainit­semani valokuva-albumi, mutta lisätietoja Korte­lainen on onnis­tunut löytämään myös monista arkis­toista, lehtiar­tik­ke­leista ja Reinon tunte­neilta ihmisiltä. Myös muut Reinolta jääneet tavarat, kuten esimer­kiksi kirjat, ovat varmasti olleet arvok­kaita kirjaa kirjoit­taessa. Ne kertovat paljon eletystä elämästä ja isoisän ajatus­maa­il­masta. Historiaa opiske­levana tällai­nenkin puoli kirjan teossa aina kiinnostaa.
Lähtö­koh­tai­sesti tämän kirjan kohdalla olin erityisen kiinnos­tunut Suomen historian vaiheista todel­lisen ihmisen silmin kuvattuna. Tietenkään emme oikeasti pääse Reinon pään sisälle, mutta silti edes joten kuten kiinni hänen mahdol­lisiin ajatuk­siinsa. Korte­lainen on minusta onnis­tunut täyttämään onnis­tu­neesti ne kaikki aukot, joihin valokuva-albumi tai arkiston aineistot eivät ole onnis­tuneet vastaamaan, vaikkeivat ne aivan totta olisikaan. Ja tärkeintä minusta tässä kirjassa on kuitenkin ylipäänsä elämä, jonka Reino eli, eivät sen yksityis­kohdat. Histo­rial­li­sista tapah­tu­mista kiinnos­tu­neille kirja antaa myös mielen­kiin­toisen kuvan tuon ajan Suomesta, mutta luonnol­li­sesti yhden miehen näkökul­masta käsin.
Faktan ja fiktion sekoit­ta­mi­sessa on tämän kirjan kohdalla kuitenkin yksi ongelma: ne eivät sulaudu luonte­vasti yhteen. Jossakin kohtaa tarinaa voi olla pitkäkin pätkä luette­lon­omai­sesti kerrottuja fakta­tietoja esimer­kiksi siitä, missä osoit­teissa Reino kulloinkin Tukhol­massa eläessään asui, ja sitten jatketaan taas siitä mihin viimeksi jäätiin. Faktan ja fiktion ei olisi silti tarvinnut minusta täysin sekoittua, vaan edes hieman sulautua yhteen sujuvam­maksi jatku­moksi. Osittain faktojen luette­le­misen, osittain melko perin­poh­jaisen selos­ta­misen vuoksi kirja tuntui välillä melko pitkä­pii­mäi­seltä.
Ehkäpä jotain kertoo myös sekin, että aloitin kirjan kesäkuun alussa ja luin sen vasta nyt loppuun. Tarina on raskas ja tauotinkin kirjaa ahkerasti vaihtaen välillä toiseen, kevyempään teokseen. Jossain välissä olin myös valmis keskeyt­tämään sen, mutta halusin silti vielä tietää lisää Reinosta. Ei kenenkään maassa on vaati­mat­to­masti sanoen kertomus melko taval­li­sesta miehestä, joka eli melko taval­lista elämää, johon tekivät poikkeuk­sensa sodat, joita hän oli todis­ta­massa. Ehkä juuri se yhdis­tettynä perin­poh­jai­suuteen teki kirjasta niin raskaan lukea.
Siispä varoitan: kirja vie aikaa ja vaivaa, mutta parhaassa tapauk­sessa se voi myös antaa paljon. Minun kohdallani näin ei päässyt käymään.
Ei kenenkään maassa on vierailtu myös seuraa­vissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie ja Koko lailla kirjal­li­sesti.

Anna Korte­lainen: Ei kenenkään maassa
Tammi 2012, 62o s.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

8 comments

  1. Korte­laisen kirja kiinnostaa minua paljon, mutta etenkin tämän tyyli­sissä kirjoissa raskas­lu­kuisuus on hivenen pelot­tavaa. Kiehtova aihepiiri kuitenkin, olen pitänyt paljon lukemistani Korte­laisen kirjoista.

    1. Minua kiinnos­taisi lukea Korte­lai­selta Levoton nainen: hysterian kulttuu­ri­his­toriaa. Hänen tuotan­nossaan on kyllä muitakin mielen­kiin­toisia, keskenään erilai­siakin kirjoja.

      Ei kenenkään maassa otti aikansa, mutta ihan hyvä, että luin sitä pätkissä välillä toiseen kirjaan vaihtaen, sillä kirja olisi varmasti jäänyt kesken, jos olisin yrittänyt keskittyä vain ja ainoastaan siihen. Mutta hieman petty­neeksi silti jäin, kirja oli lopulta kuitenkin liian raskas.

  2. Minul­lakin tämän lukeminen vei aikaa, kirja on paikoin raskas­sou­tuinen ja olisi kaivannut keven­tä­mistä ja hiontaa vielä. Mutta Reino oli kiinnostava henkilö ja Korte­lai­sella tosiaan on taito kuvitella se, mitä ei tiedä.

    1. Aivan, minäkin pidin kovasti siitä, miten Korte­lainen onnistui täyttämään tarinan aukot. Ei tullut lukiessa edes ajateltua, että onkohan tämä ja tämä asia faktaa vai kuviteltua. Pitää laittaa harkintaan jokin toinen Korte­laisen kirja :)

  3. Luin minäkin, viikon verran kahlasin, sivilistit, muusi­kerit väliin meni sekaisin. Reinon vakau­muk­sel­linen vasem­mis­to­laisuus, joka pohjautui nuoruuden rankkoihin kokemuksiin, jotenkin väljähtyi loppua kohti. Minusta se oli mielen­kiin­toinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.

    1. Totta, aatteen kannat­ta­minen vähän lopahti Reinon vanhe­tessa, se ei ollut enää lähel­lekään niin kiihkeää kuin nuorena, vaikka Reino Tukholmaan muuttikin. Mielen­kiin­toinen tarina, vaikka väsäh­dinkin.

  4. Sama tunnelma, luin tätä limittäin muiden kirjojen kanssa ja välillä oli pitkiäkin taukoja. Kaikkiaan meni useampi kuukausi ennen kuin sain loppuun. Alkupuo­lis­kolla mietin keskeyt­tä­mistä mutta aina tuli joku koukku mikä sai jatkamaan lukemista. Viimeisen sivun jälkeen päällim­mäi­seksi jäi tunne että kannatti lukea loppuun asti.

    1. Minä en oikein tiedä millainen tunne minulle jäi. No, väsynyt ainakin :) Luulta­vasti olisin pärjännyt lukemat­takin, niin paljon kirja ei minulle lopulta antanut.